Prosessi yleisesti ymmärrettynä organisaatioteorioissa vastaa kysymykseen siitä, miten asiat ja tapahtumat muuntuvat ajallisesti. Miten radikaalitkin erot ovat mahdollisia, vaikka ajallisesti pienissä hetkissä tapahtuvat muutokset ovat vaivoin havaittavissa?
Prosessifilosofiassa keskitytään enemmän siihen, miten erinäisistä asioista todellisuudessa tulee sellaisia, kuin ne ovat. Kiinnostuksenkohteena on tuleminen, ennemmin kuin oleminen. Yksilöt ja instituutiot tulkitaan olevan kokoaikaisessa muutoksessa, ne ovat vain näennäisesti vakaita ja pysyviä. Lähtökohta on se, että asiaintilat eivät ole vain sellaisia kuin ne meille näyttäytyvät hetkittäisessä todellisuudessa. Nämä hetketkin, tapahtuessaan niin selkeät ja varmat, ovat ainoastaan illuusionkaltaisia.
Organisoiminen tarkoittaa järjestämistä ja järjestelyä tarkoituksenmukaisesti. Organisoiminen ei kuitenkaan ole jotain sellaista, joka voi tulla täysin valmiiksi siten, ettei muutosta voi enää tapahtua. Organisaatio on tila, tapahtumien joukko, tulevien ja toteutuneiden prosessien joukko.
Se näkökulma, jossa organisaatiot kuvataan metaforisesti organismina, voi omata kehittymiseen liittyvän implikaation: se on parempaan suuntaan liikkumista tai kohti jotain tiettyä määränpäätä. Se on kuin ajattelisimme ihmistä tässä hetkessä ja lähtisimme tarkastelemaan menneisyyteen sitä, miten olemme kehittyneet sellaisiksi kuin olemme nyt. Tiedämme jo päätepisteen, ja nyt meidän tulee vain selvittää se, miten selitämme tähän tilaan pääsemisen. Organisaatioissa (kuten ihmisessäkään) tämä hetki juuri nyt tässä ei ole päätepiste, vaan ainoastaan hetki nykyisyydessä. Tämän vuoksi prosessuaalinen tapa mieltää organisaatio on parempi, koska siinä ei ole samalla tavoin oletusta kehittymisestä, vaan ainoastaan muutoksesta.
Organisaatioissa tulisikin keskittyä enemmän verbiin organisoida, kuin substanssiin organisaatio. Organisoiminen on keskeneräistä, kun taas organisaatio on jo valmis tila, selvärajainen ja hallittava. Organisoimisessa tulee myös painottaa sitä, ettei prosessi ole kokonaisvaltaisesti kenenkään hallussa, eikä se voi olla. Epävarmuus täytyy vain hyväksyä.
Prosessuaalinen näkemys voi olla hyvin ahdistava, pelottava, uhkaava ja luotaantyöntävä juuri sen vuoksi, että se tekee todellisuudesta todella epämääräisen. Mikään ei ole enää varmaa, ja nekin asiat, jotka käsitämme kiinteinä ja selvärajaisina, ovat sellaisia vain sen vuoksi, että kielenkäyttäjät ovat sosiaalistumisen ja omien yksilöllisten kokemusten avulla luoneet niistä sellaisia.
Prosessinäkökulma korostaa, että muutos ei ole mahdollinen vain jossain osasysteemissä, vaan ennakoimatonta muuttumista on väistämättä samanaikaisesti kaikkialla.
Onnismaa 2021, 133.
Ongelma organisaatioiden tulkitsemisessa kokoaikaisessa muutoksessa olevina on se, että kielemme ja sanojen merkitykset eivät kykene kuvailemaan kokoaikaista muutosta: sanat jäädyttävät ja pilkkovat osia todellisuudesta, ja samalla esittävät todellisuutta vaillinaisesti.
Ehkä olemme taipuvaisi ajattelemaan todellisuutta selkeinä ja ymmärrettävinä asioina, koska tämä luo turvallisuuden tunnetta. Tiedämme itse ja tiedämme muiden tietävän, että sanat merkitsevät suurin piirtein sitä, mitä me ajattelemme niiden tarkoittavan. Prosessifilosofia heikentää tätä luottamusta ja tekee elämästä epämääräisempää. Vaikka myöntäisimme, että näemme asiat virheellisesti ja abstraktioiden avulla, niin tämä on parempi vaihtoehto kuin elää epämääräisessä, kokoaikaisesti muuntautuvassa, todellisuudessa.
Yksilö ei ole erillinen, selvärajainen olio, joka on suhteessa ulkoiseen todellisuuteen siten, että sen perustavanlaatuinen ja sisäinen luonto pysyy koskemattomana. Yksilö on kokoaikaisesti osa ympäröivää todellisuutta. Ihminen ei ole valmis yksilö, vaan kokoaikaisessa muutoksessa. Sama pätee ihmisten luomiin organisaatioihin. Kliseisesti voidaankin sanoa, että ihmisen elämässä ainoastaan elämän epävarmuus on varmaa.
Lähteet
Onnismaa, Jussi (2021), Organisaation aika, muisti ja etiikka, Basam Books.