Länsimainen filosofia on suuren osan kehityskulustaan (etenkin Aristoteleen metafyysisten näkemysten jälkeen) keskittänyt huomionsa ennemminkin staattisiin keskikokoisiin fyysisiin objekteihin, kuten kiviin, puihin ja ihmisiin, kuin ontologisten entiteettien dynaamiseen olemukseen. (Rescher 2000, 4) Sellaista filosofista näkemystä, jossa tarkastelupiste on tapahtumissa ja muutoksessa, kutsutaan prosessifilosofiaksi. Tämä filosofinen suuntaus ei keskity pysyvien entiteettien tarkasteluun samalla tavoin kuin substanssimetafysiikka.
Mitkä piirteet puhuvat sen puolesta, että todellisuus olisi prosessuaalinen? Jos ajattelemme esimerkiksi luonnossa tapahtuvia kemiallisia reaktioita, niin muutos asiaintilasta toiseen vaikuttaa olevan kokoaikaista: luonto ei itsessään pysähdy hetkeksikään. Substanssimetafysiikan lähtökohta on kuitenkin myös ymmärrettävä: ihmisen biologisperäinen kyky havainnoida aistien avulla ympäristöä, ei erota niitä partikkeleita, joita voidaan nykyaikana tieteen keinoin havainnoida. Tämä kehollinen tapa havainnoida todellisuutta on kuitenkin se keino, jolla ihmislaji on havainnoinut ympäristöön jo kauan aikaa ja tähän perustaan nojautuen myös käyttämämme kieli on kehittynyt. Kykymme käsitellä erinäisiä asioita pysyvinä tai muuttuvina voi johtua tietyistä näkökulmista, joita omaamme, kuten seuraava kuvaus Lontoossa sijaitsevasta Kleopatran neulasta havainnollistaa (CN, 167) [1]:
Päivä päivältä ja tunti tunnilta huomaamme tietyn kimpaleen luonnon ohimenevässä elämässä, ja tästä kimpaleesta sanomme, että ’Tuossa on Kleopatran neula’. Jos määrittelemme neulan tarpeeksi abstraktilla tavalla, niin voimme sanoa ettei se ikinä muutu. Mutta fyysikko, joka tarkastelee tuota osaa luonnon elämästä elektronien tanssina, kertoo sinulle, että päivittäin se on menettänyt molekyylejä ja saanut toisia, ja myöskin tavallinen mies näkee, että se likaantuu ja joskus puhdistetaan. Täten kysymyksessä muutoksesta neulassa on kyseessä ainoastaan kyse määrittelystä. Mitä abstraktimpi määrittelysi on, sitä pysyvämpi neula.
Siinä tapauksessa, että prosessuaalisuus hallitsee todellisuutta ja staattisina pitämämme asiaintilat ja oliot ovatkin kokoaikaisen muutoksen alaisia, niin pysyvyyden selittäminen nousee merkittäväksi – tai jopa keskeiseksi – filosofiseksi ongelmaksi.
Whitehead filosofina
Alfred North Whitehead (1861–1947) oli matemaatikko, loogikko, opettaja, fyysikko, hallintovirkamies ja filosofi. Whitehead on tunnettu varmasti parhaiten tekemästään yhteistyöstä oppilaansa Bertrand Russellin (1872–1970) kanssa kolmiosaisessa Principia Mathematica -teoksessa sekä lakonisesta lausahduksestaan, että eurooppalainen filosofinen perinne on reunamerkintöjä Platoniin. Whitehead oli pitkään tuntemattomampi monille metafyysikkona, eivätkä hänen filosofiset näkemyksensä ole useinkaan löydettävissä filosofian perusteoksista. Nähdäkseni tämän voidaan katsoa johtuvan ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin Whiteheadin metafysiikkaa käsittelevät teokset ilmestyivät analyyttisen filosofian alkuvaiheilla. Tällöin etenkin looginen atomismi ja looginen positivismi olivat juuri nousemassa filosofian valtavirtaan (Preston 2021, Johdanto). Whiteheadin esittämä metafyysinen teoria ei siis ollut ns. ajanhermoilla. Toisena syynä on se, että Whiteheadin metafyysisen järjestelmän yhtenä keskeisenä osana on Jumala, vaikkakaan kyseessä ei ollut Jumala juutalaiskristillisen perinteen mukaisesti. Jumalan tärkeä rooli osana metafyysistä järjestelmää ei sopinut analyyttiseen perinteeseen. Whiteheadin filosofinen järjestelmä saikin enemmän huomiota teologien joukossa.
Whiteheadin älyllinen ura voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen on hänen aikansa Cambridgessa vuosina 1884–1910, jolloin hän keskittyi matematiikkaan ja logiikkaan. Toisena ajanjaksona on hänen Lontoon vuotensa 1910–1924, jolloin hän keskittyi kasvatuksen filosofiaan, tieteenfilosofiaan ja fysiikkaan. Viimeisenä on hänen aikansa Yhdysvalloissa Harvardissa 1924–1947, jolloin hän keskittyi metafysiikkaan. (Desmet & Irvine 2018, Johdanto.) Menemättä sen tarkemmin muihin Whiteheadin filosofisiin ajatuksiin, voidaan kuitenkin esittää muutamia huomioita siitä, minkälaisista lähtökohdista Whitehead lähti rakentamaan metafyysistä näkemystään. Esimerkiksi tieteenfilosofiassaan Whitehead kritisoi Albert Einsteinin kehittämää yleistä suhteellisuusteoriaa ja hän kehitti vaihtoehtoisen, geometriaan perustuvan teorian vastaamaan Einsteinin teoriaa avaruudesta ja painovoimasta. Yleisesti voidaan huomioida, että Whiteheadin mukaan tieteen tulisi muuttaa tutkimuskohteekseen tapahtumat (engl. events) substanssien sijaan.
Yhtenä Whiteheadin metafyysiseen järjestelmään vaikuttaneena käsityksenä voidaan pitää hänen käsitystään luonnon kahtiajakautuneisuudesta (engl. the Bifurcation of Nature). Tämä tarkoittaa sitä, että Whiteheadin mukaan tieteessä on tehty merkittävä virhe, kun luonto on jaettu kahteen erilliseen osa-alueeseen. Yksi osa-alue on luonto tietoisesti ymmärrettävissä olevana ja toinen osa-alue on luonto, joka on tietoisuuden syy. Ensimmäinen näistä on mielensisäinen maailma, joka sisältää omat lakinsa, ja toinen näistä on mielen ulkopuolinen maailma, jossa on myös omat lakinsa. (CN, 31) Esimerkkinä Whiteheadin mukaan tällaisista näkemyksistä on René Descartesin (1596–1650) tekemä jaottelu mieleen ja ruumiiseen, jossa nämä kaksi ovat toisistaan erillisiä sekä toimivat erilaisten lakien alaisina.
Toinen Whiteheadin varhaisessa vaiheessa kehittämä virhepäätelmä väärin asetetusta konkreettisuudesta (engl. the Fallacy of Misplaced Concreteness) vaikutti hänen käsitykseensä filosofiasta ja sen tehtävästä. Tämän virhepäätelmän mukaan abstraktit asiat on sekoitettu konkreettisiin, eli abstraktien ajatellaan kuuluvan konkreettisten joukkoon ja nämä abstraktiot pyritään kuvaamaan vielä abstraktimpina, joka aiheuttaa hämmennystä filosofian piirissä (Desmet & Irvine 2018, 4). Filosofian päämääränä on Whiteheadin mukaan haastaa tieteelliset puolitotuudet, jotka muodostavat tieteen ensimmäiset periaatteet. Filosofia käyttää tässä apunaan kieltä muuttaakseen tiedettä samalla tavoin, kuin fysikaalisissa tieteissä muotoillaan uudelleen jo olemassa olevia laitteita. (PR, 10–11.) Tiedettä ja filosofiaa yhdistää se, että kumpikin pyrkii ymmärtämään faktoja esimerkkeinä yleisistä periaatteista (AI, 140). Filosofian pitäisikin lopulta selittää se, kuinka abstraktit asiat syntyvät konkreettisista asioista. Metafysiikan tulisi Whiteheadin mukaan tarkastella myös tiedettä, taidetta, moraalia ja uskontoa osana metafyysistä käsitejärjestelmää. Seuraavaksi siirryn tarkastelemaan Whiteheadin metafyysistä järjestelmää, jota hän kutsuu organismin filosofiaksi ja spekulatiiviseksi filosofiaksi.
Metafysiikassa täytyy Whiteheadin mukaan tutkia perustavia propositioita, eli Aristoteleen ensimmäisiä periaatteita. Nämä ovat perustavanlaatuisia ja ensisijaisia filosofisia kysymyksiä, olevan tutkimista olevana. Filosofia itsessään on erillisten, mutta keskinäisriippuvaisten tutkimuksien muodostama kokonaisuus ja näiden tutkimusalojen joukossa metafysiikka on perustavanlaatuisinta (Leclerc 1958, 29–30). Verrattaessa muihin prosessifilosofeihin, kuten Herakleitokseen, Whitehead erottautuu joukosta siinä, ettei hän kannattanut ajatusta tulemisen ikuisesta jatkuvuudesta ilman mitään pysyvyyttä tai samankaltaisuutta, vaan painotti että prosessit ovat tapahtumallisia, singulaarisia ja prosesseihin kuuluu katkoksellisuus (PR, 35). Hän muistuttaakin, että länsimainen filosofia on suurimman osan historiastaan jättänyt huomioimatta todellisuuden virtaavuuden käsittäessään todellisuuden koostuvan staattisista kategorioista. (PR, 209) Yhtenä esimerkkinä staattisuudesta on Aristoteleen käsitys metafysiikasta, jossa substanssilla on ominaisuuksia ja muoto määrittää kunkin tietyn olion olemisen tavat. Tämä substanssi saa etusijan olevaisuuden tarkastelussa.
Whitehead rakentaa metafyysisen järjestelmänsä etenkin kolmessa kirjassa: Science and The Modern World (1926), Process and Reality (1929) ja Adventures of Ideas (1933), jotka hänen mukaansa voidaan lukea erikseen, mutta ne täydentävät toisiaan (AI, vii). Näistä Process and Reality on hänen magnum opuksensa ja siinä hänen metafyysinen järjestelmänsä on laaja-alaisimmin esitelty. Ensimmäisessä osassa teosta suurin osa filosofisen järjestelmän käsitteistä esitellään pintapuolisesti ja lopun teoksesta (osat II–V) tehtävänä onkin selventää esitettyjä käsitteitä. Teosta pidetään – hyvästä syystä – erittäin vaikeana ja monisyisenä. Tätä vaikeaselkoisuutta voi osaltaan selittää se, että Whitehead sai uusia ajatuksia ja näkemyksiä kesken kirjoittamisprosessin, eikä hän palannut takaisin korjaamaan jo kirjoitettua tekstiä[2] (Cobb Jr. 2015, 3). Hän myös pyrki laajentamaan sanojen merkitysten rajoja (PR,4):
Sanat ja lauseet on ulotettava niiden yleistä käyttöä laajemmalle; ja kuinka ikinä kielen osa-alueet vakiintuvatkaan teknisiksi yksityiskohdiksi, niin ne ovat edelleen metaforia, jotka äänettömästi vetoavat mielikuvitukselliseen harppaukseen.
Whitehead kutsuu metafyysistä järjestelmäänsä spekulatiiviseksi filosofiaksi ja organismin filosofiaksi. Tämä esitellään seuraavaksi aloittaen seuraavassa luvussa järjestelmän keskeisistä pääkäsitteistä ja siirtyen sitten käsittelemään näiden pääkäsitteiden suhdetta kokonaisjärjestelmään. Tärkeimpinä käsitteinä esseessä ovat aktuaaliset tapahtumat/aktuaaliset oliot sekä ikuiset objektit, joten esittämäni järjestelmän tarkastelu pyrkii selventämään ensisijaisesti näitä käsitteitä. Tämä järjestelmä on hyvin laaja eikä sen kaikkien vivahteiden tarkastelu ole esseen aiheen kannalta tarpeellista. Organismin filosofian esittelyn tekee osaltaan hankalaksi se, että käsitteet ovat keskinäisriippuvaisia toisistaan, jolloin yhden käsitteen tarkastelu tarvitsee jo tietyllä tavoin muidenkin käsitteiden ymmärtämistä. Tämän vuoksi käsitteiden tarkastelun jälkeen esitetään vielä yhteenveto tärkeimmistä peruskäsitteistä.
Ennen siirtymistä itse käsitteisiin on hyvä tehdä yksi tarkentava huomautus. Whitehead kehitti uusia filosofisia käsitteitä, mutta hän antoi myös uusia merkityksiä jo olemassa oleville käsitteille. Yhtenä esimerkkinä on kokemus. Yleisesti kokemus ja kokemuksellisuus liitetään tietoisuuteen ja siihen liittyy subjektin saama aistihavainto. Tämä subjekti, joka omaa kokemuksia on paikka- ja aikaorientoitunut elollinen olento. Tällöin esimerkiksi kivet, metallit tai kemialliset yhdisteet eivät voi omata kokemuksia. Whitehead ymmärtää kokemuksen laajemmin: hänelle kokemus viittaa yhteyteen, joka liittyy niin elollisiin kuin elottomiin. Kokemus on kommunikaatioita ympäröivän todellisuuden kanssa. Esimerkiksi protonien ja neutronien voidaan sanoa tällöin omaavan kokemuksia. Whitehead ei pyrkinyt antamaan kuvausta todellisuudesta itsessään, vaan hänen mukaansa todellisuus on aina todellisuutta kokemuksen kautta (Kraus 2019, 46). Kokemus on maailmaan osallistumista ja sen aktiivista tuottamista. Niinpä ”subjektien kokemuksesta irrallaan ei ole mitään, mitään, mitään, ei yhtään mitään.” (PR, 167)[4]
Aktuaaliset oliot ja ikuiset objektit
Whiteheadin mukaan kaikki entiteetit kuuluvat johonkin kahdeksasta olemassaolonkategoriasta, joista aktuaaliset oliot (engl. actual entities) sekä ikuiset objektit (engl. eternal objects) eroavat muista kuudesta kategoriasta siinä, että ne ovat lopullisia, kun taas muut kuusi ovat olemassaolonsa suhteen välillisiä: eli ne ovat olemassa ainoastaan suhteessa muihin kategorioihin (PR, 22).[5] Aktuaaliset oliot (tai aktuaaliset tapahtumat (engl. actual occasions)) ovat lopullisimpia asioita, joista todellisuus muodostuu, eikä ole mitään, joka olisi todellisempaa kuin ne (PR, 18).[6] Aktuaalisuudella tarkoitetaan todella toteutunutta ja sen vastakohtana toimii potentiaalisuus, joka on mahdollisuutta olla jonkinlainen, mutta kuitenkin vielä toteutumattomana. Whitehead esittää ontologisen periaatteen(engl. ontological principle), jonka mukaan aktuaaliset oliot ovat ainoat syyt, eli ainoastaan aktuaaliset oliot voivat olla itsessään aktiivisia toimijoita (PR,19). Aktuaaliset oliot ovat ainoat täysin itsenäisesti olemassaolevat oliot ja kaikki muut oliot ovat ainoastaan olemassa johdettuina aktuaalisista tapahtumista/olioista (Leclerc 1958, 100).
Aktuaaliset oliot eivät ole fysikaalisia, konkreettisia ja keskikokoisia olioita, kuten puut, pöydät ja ihmiset. Ne ovat ”kokemuksen tippoja, monitahoisia ja keskinäisriippuvaisia.” (PR, 18). Whitehead kutsuukin aktuaalisia olioita myös kokemuksellisiksi tapahtumiksi (engl. occasions of experience). Aktuaaliset oliot ovat liikkumattomia: Ne ovat siellä missä ovat ja sellaisina kuin ne ovat (PR, 73). Niiden olemassaolon muodostaakin prosessi. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät ne ole ajallisesti pysyviä, vaan ne tuhoutuvat (engl. perish): ne eivät muutu, vaan ne ovat mitä ovat (PR, 35). Whitehead kirjoittaa: ”se, miten aktuaalinen olio tulee, konsituoi sen, mikä se on; joten aktuaalisen olion kuvaukset eivät ole riippumattomia. Sen ’oleminen’ on sen ’tulemisen’ konstituoimaa.”[7] (PR, 23) Aktuaalisten olioiden olemukseen kuuluu tuleminen osana olemista, jolloin prosessilla on etusija pysyviin rakenteisiin ja muotoihin. Nämä muodot ja rakenteet ovat prosessin aikaansaamia.
Koska aktuaaliset tapahtumat eivät ole pysyviä, niin Whitehead tarvitsee ikuisten objektien (engl. eternal objects) käsitteen, jotta todellisuudessa voi olla jotain, joka tapahtuu uudelleen. Ikuisien objektien voidaan ajatella olevan mitä tahansa, joka voi toistua sen jälkeen, kun se on abstrahoitu kokemuksesta (Cobb Jr. 2015, 21). Ikuisia objekteja nimitetään myös puhtaiksi potentiaaleiksi. Esimerkkeinä ikuisista objekteista on sellaiset asiat kuin valkoisuus, mies, liike ja kovuus. (PR, 52)
Potentiaalisuus on osa uutuutta (engl. novelty). Whiteheadin käsityksen mukaan uudet asiat eivät voi syntyä todellisuuteen vain tyhjästä, vaan niiden on pakko olla ei-toteutunutta potentiaalisuutta. Whiteheadin mukaan olemisen luonteeseen kuuluu se, että se on kaikkien tulemisien potentiaalisuutta. Tätä hän kutsuu relativiteettiprinsiipiksi(engl. the principle of relativity). (PR, 22) Sen lisäksi, että ikuiset objektit luovat uutta aktuaalisuuteen, niin potentiaalisuus mahdollistaa myös vapauden todellisuudessa, ja ilman näitä ikuisia objekteja, olisi ainoastaan paikallaanpysyvä ja monistinen universumi (PR, 46). Aktuaalisilla tapahtumilla on mahdollisuus itsenäisesti ja vapaasti valita minkä ikuisen objektin mukaisesti ne luovat lisäarvoa.[8] Ikuiset objektit ovat olemukseltaan abstrakteja ja ne ovat ymmärrettävissä itsessään ilman viittausta johonkin tiettyyn kokemukselliseen tapahtumaan. Aktuaalisuus on erinäisten potentiaalisuuksien joukosta valitsemista. (SMW, 197–198) Eli ikuiset objektit ovat abstraktien käsitteiden tavoin ymmärrettävissä ilman, että ikuinen objekti tulisi olla osa juuri jotain tiettyä objektia. Aktuaalisuudessa jokin mahdollisuus toteutuu kaikkien mahdollisuuksien joukosta.
Aktuaalisten olioiden liittyminen toisiinsa selittyy Whiteheadin filosofiassa aktuaalisen maailman (engl. actual world) käsitteellä. Se koostuu kaikista tietyn aktuaalisen olion menneisyydessä olevista aktuaalisista olioista, eli kaikista niistä, jotka ovat saavuttaneet objektiivisen kuolemattomuuden (engl. objective immortality). Tämä tarkoittaa sitä, että nämä tuhoutuneet aktuaaliset oliot voivat vielä vaikuttaa muihin aktuaalisiin olioihin, vaikka ne eivät enää ole itsessään aktiivisia: ne ovat olemassa subjekteja varten. Huomioitavaa on se, että aktuaalinen maailma on relativistinen käsite kuten sana tänään: aktuaalinen maailma on tietyn aktuaalisen olion perspektiivistä tarkasteltu menneisyys.[9] Koska kaikki aktuaaliset oliot määrittävät itse oman aktuaalisen maailmansa niistä aktuaalisista olioista, joista se on peräisin, niin tämä tarkoittaa sitä, ettei kahdella aktuaalisella oliolla voi olla täysin identtisiä aktuaalisia maailmoja. (PR, 210)[10] Aktuaaliseen maailmaan liittyy potentiaalisuus, kuten Whitehead kirjoittaa (PR, 80):
Uuden luomuksen on synnyttävä aktuaalisesta maailmasta yhtä paljon kuin puhtaasta potentiaalisuudesta: se syntyy kokonaisesta universumista eikä ainoastaan pelkistä abstrakteista osista. Se myös lisää universumiin. Täten jokainen aktuaalinen olio syntyy siitä universumista, joka juuri sille on olemassa. Kausaatio ei ole muuta kuin yksi sen periaatteen lopputulos, jonka mukaan kaikkien aktuaalisten olioiden on sisällytettävä sen aktuaalinen maailma.
Ikuiset objektit ovat näitä puhtaita potentiaalisuuksia. Kokonaisjärjestelmän kannalta on oltava erinäisiä mahdollisuuksia, joista aktuaaliset oliot voivat tehdä päätöksen. (Leclerc 1958, 99)
Ikuiset objektit voivat olla joko yksinkertaisia, jolloin niitä ei voida tarkemmin analysoida[11], tai kompleksisia, jotka ovat monista eri kokemuksellisista asioista muodostuvia kokemuksia. Esimerkkinä kompleksisesta ikuisesta objektista on se, että katson ulos ikkunasta ja näen niin puita, autoja, taivaan kuin myös rakennuksia, ja samanaikaisesti koen lämmön ihollani, kuulen erinäisiä ääniä ja havainnoin monia värejä. Tästä kokemuksesta abstrahoitu ilon tunne, jota edellä kuvailtu henkilössä saa aikaan, olisi kompleksinen ikuinen objekti. (Cobb Jr. 2015, 24) Ikuiset objektit voidaan myös lajitella kahteen eri lajiin: subjektiivisiin sekä objektiivisiin. Edellä ollut ilon tunne kuuluu subjektiiviseen lajiin ja esimerkiksi ympyrämäisyys tai kolmiomaisuus kuuluu objektiiviseen lajiin. (PR, 291)
Ikuisten objektien roolia voidaan selventää seuraavalla analogialla: Haluan rakentaa jotain ja oletetaan, että minulla on sekä kaikki mahdolliset materiaalit ja tarvikkeet, että myös ammattitaito rakentaa se, minkä haluan rakentaa. Eli se mitä valmistan, on minun päätettävissäni. Tarvitsen kuitenkin ohjeet siihen, millä tavalla juuri se, mitä haluan rakentaa, on rakennettavissa. Nämä ohjeet ovat ikuiset objektit. Vaikka valmistankin jotain ohjeen mukaan, niin ohje on edelleen olemassa: ohje on myös muiden käytettävissä ja muut voivat valita sen, käyttävätkö he tätä ohjetta vai jotain muuta.
Ikuisilla objekteilla on kaksi eri puolta, joista toinen on ikuisten objektien julkinen puoli, jolloin ne ovat universaaleja määreitä. Toisaalta ikuiset objektit voivat myös olla samanaikaisesti yksityiseltä puoleltaan koettuja, jolloin ne ovat kvaliteetteja. (PR, 290) Esimerkiksi voidaan ottaa sininen väri, joka kuuluu aistimääreinä yksinkertaisimpaan ikuisten objektien lajiin. Sininen voidaan mieltää yhtäältä yleiskäsitteenä ja toisaalta koettuna kvaliteettina.
Aktuaalisista olioista ja ikuisista objekteista on tähän asti keskusteltu yksittäin, mutta ne kuitenkin liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ymmärtääksemme sitä, miten tämä tapahtuu, tulee tarkastella muutamaa Whiteheadin omaperäisintä filosofista ideaa: tarttumaa ja yhteenkasvamista.
Tarttuma ja yhteenkasvaminen
Kun aktuaalinen olio on tehnyt päätöksen eikä ole siten enää aktiivinen, niin siitä on tullut osa muiden aktuaalisten olioiden menneisyyttä osana näiden aktuaalisten olioiden aktuaalista maailmaa (PR, 43). Ollessaan näitä muiden aktuaalisten olioiden osia, ne ovat objektiivisesti kuolemattomia (engl. objectively immortal). Tätä jatkuvuutta, jossa tuhoutuneet aktuaaliset tapahtumat jatkavat vaikuttamista tuleviin aktuaalisiin tapahtumiin, kutsutaan tarttumaksi (engl. prehension). Tarttumassa mennyt aktuaalinen tapahtuma sisällytetään osaksi uutta aktuaalista tapahtumaa ja tämä tarttuma kohdistuu myöhemmin käsiteltävään fyysiseen napaan. Tarttumaan sisältyy sekä objektiivisesti annettu aines (engl. objective datum), joka on se, mihin tarttuminen tapahtuu[12], että subjektiivinen muoto(engl. subjective form), joka on se tapa, miten tarttuminen tapahtuu. (Cobb Jr. 2015, 29; PR, 23)[13] Aktuaalisella oliolla on subjektiivinen tavoite (engl. subjective aim), joka on niiden pyrkimys lisätä arvoa tuleville tapahtumille. Siinä aktuaalisen tapahtuman subjektiivisuus päättää itsenäisesti oman täydellistymisen (PR, 69). Whitehead jakaa tarttuman positiiviseen ja negatiiviseen, joista ensimmäistä kutsutaan myös tunteeksi. Negatiivinen tarttuma poistaa todellisuuden osia, jotta näitä ei enää kyettäisi tuntemaan. (Cobb Jr. 2015, 35)
Tarttumaa voidaan selventää ajattelemalla tämänhetkistä kokemusta olemassaolosta: tätä hetkeä ennen on ollut kokemuksellisia tiloja, jotka ovat nyt menneitä, mutta ne ovat edelleen osa tätä hetkeä menneinä kokemuksellisina hetkinä. Jo tapahtuneina ne eivät ole enää sellaisia hetkiä, joissa voidaan tehdä aktiivisia päätöksiä, mutta objektiivisina menneinä hetkinä niillä on edelleen vaikutusta nykyhetkeen. Ne voivat ohjata erinäisiä toimintatapoja ja niiden avulla voidaan tulkita päätöksiä nykyhetkessä.
Kuten aiemmin on jo esitetty, Whitehead kritisoi länsimaisessa filosofiassa ollutta käsitystä luonnon kahtiajakautuneisuudesta, eli ajatusta siitä, että mieli ja keho ovat toisistaan erilliset ja niihin vaikuttavat eri lait. Whiteheadin mukaan fyysinen ja mielellinen kuuluvat osaksi kaikkia aktuaalisia olioita. Näihin olioihin kuuluu kaksi olemusta, jotka Whitehead kuvaa kaksinapaisella sauvalla, jonka toinen napa on fysikaalinen ja toinen napa on käsitteellinen. Näistä ensimmäinen sisältää fysikaalisia tunteita, eli tämä fysikaalinen osa ottaa saamansa datan menneisyydestä, mutta se ei itse voi vaikuttaa osallistumalla ja ohjaamalla tulevaa. Jälkimmäinen sisältää käsitteellisiä tunteita, jotka ovat tunteita potentiaalisuuksista, kuten ikuisista objekteista tai fyysisten ja käsitteellisten tunteiden yhdistelmiä. (Cobb Jr. 2015, 40) Merkittävänä erona näiden napojen välillä on se, että fysikaalinen napa on osa ajallisuutta, kun taas käsitteellinen napa on ajaton. (PR, 248) Kaikkia aktuaalisia olioita yhdistää se, että kumpikin näistä navoista kuuluu osaksi aktuaalisia olioita, vaikka niiden suhteellinen merkittävyys voi vaihdella aktuaalisten olioiden mukaan. Käsitteelliset tunteet eivät välttämättä ole tietoisia. (PR, 239)
Yhteenkasvamisessa (engl. concrescence[14]) moneus kasvaa yhteen yhtenäiseksi ykseydeksi (PR, 211). Tämä tarkoittaa sitä, että aktuaalisesta oliosta tulee täysin aktuaalinen siinä vaiheessa, kun tulemisenprosessi konkretisoituu, eli aktuaalinen olio menettää subjektiivisen tavoitteensa ja aktuaalinen olio on vastedes objektiivisesti kuolematon (eli täydellistyminen tapahtuu). (PR, 87, 245) Kuten on jo tullut ilmi, niin aktuaalisten tapahtumien lisäksi järjestelmä tarvitsee ikuiset objektit, jotka luovat pysyvyyttä aktuaalisten tapahtumien tuhoutuessa. Vielä ei ole kuitenkaan selvitetty sitä, miten nämä ikuiset objektit vaikuttavat aktuaalisiin tapahtumiin. Tätä voidaan selventää esimerkin avulla. Kuvitellaan pihalle puu, missä on keltaiset lehdet. Ne ovat tietynlaista väriä, mutta ne voisivat olla myös muunkaltaisia, samoin kuin yksittäinen lehti voisi olla erivärinen kuin se juuri on. Nämä kaikki värit, eli ikuiset objektit, ovat osa aktuaalisten tapahtumien potentiaalisuuksia: ne ovat aina olemassa ja siinä mielessä myös aina potentiaalisia, mutta on tietyn aktuaalisen tapahtuman päätettävissä, minkä ikuisen objektin se toteuttaa. Tätä valintaa, jossa aktuaalinen tapahtuma valikoi ikuisten objektien joukosta sen, jonka mukaisesti se tahtoo luoda lisäarvoa todellisuudelle, kutsutaan ingressioksi (engl. ingression) (PR, 29). Tarttuman liittäessä edeltävät aktuaaliset tapahtumat toisiin aktuaalisiin tapahtumiin, niin ingressiossa ikuiset objektit liitetään aktuaalisiin tapahtumiin.[15] Kuten aktuaalisten tapahtumien kohdalla kerrottiin, ne eivät ole pysyviä vaan ne tuhoutuvat. Ikuiset objektit sitä vastoin luovat pysyvyyttä todellisuuteen.[16]
Ingressiossa aktuaalinen tapahtuma valikoi mahdollisista potentiaalisuuksista jonkin ikuisen objektin. Tätä keräytymän lopputulosta Whitehead kutsuu täyttymykseksi (engl. satisfaction). Subjektiivisen tavoitteen tarkoituksena on tuottaa arvoa niin aktuaaliselle tapahtumalle itselleen, kuin myös tuleville tapahtumille. Täyttymyksessä potentiaalisuudesta tulee aktuaalisuutta. (PR, 211) Täyttymyksen kokenutta aktuaalista tapahtumaa Whitehead kutsuu käsitteellä superjekti (engl. superject), joka toimii objektiivisesti annettuna muille aktuaalisille tapahtumille. Aktuaaliset oliot ovat samanaikaisesti sekä subjekteja ja superjekteja (PR,29): ”Aktuaalinen olio on samalla sekä kokeva subjekti ja sen kokemuksien superjekti. Se on subjekti-superjekti, eikä kumpikaan näistä kuvauksen puolista voi hävitä hetkeksikään.”
Näiden ikuisten objektien ja aktuaalisten tapahtumien lisäksi esitellään vielä yksi kahdeksaan olemassaolonkategoriaan kuuluva kategoria. Puhtaiden potentiaalien (eli ikuisten objektien) lisäksi on olemassa epäpuhtaita potentiaaleja, jotka eroavat puhtaista siinä, että ne ovat sidoksissa aktuaalisuuteen. Whitehead kutsuu näitä propositioiksi. (PR, 22) Perinteisesti propositiolla tarkoitetaan lausetta tai merkkiä, joka ilmaisee sisältöä tai merkitystä niin, että lause tai propositio voi omata totuusarvon. Whiteheadille propositio on olio, joka on joko aktuaalinen olio tai aktuaalisten olioiden verkosto, joka on sulautunut yhteen yksinkertaisen tai kompleksisen ikuisen objektin kanssa. (PR, 22, 256) Nämä propositiot voivat omata Whiteheadin mukaan totuusarvon siinä merkityksessä, onko kyseinen propositio toteutunut vai ei.
Yleisesti voidaan sanoa, että propositiossa niin aktuaalinen olio (tai oliot) kuin myös ikuiset objektit ovat menettäneet joitain ominaispiirteitään. Esimerkiksi ikuiset objektit itsessään omaavat kyvyn viitata mihin tahansa (mahdolliseen) aktuaaliseen olioon. Jos kuitenkin ikuinen objekti on osana propositiota, niin tällöin sillä on kyky viitata ainoastaan niihin aktuaalisiin olioihin, jotka ovat osa tätä kyseistä propositiota. Tällöin ikuisesta objektista on tullut proposition predikatiivinen osa. (PR, 257; Cobb Jr. 2015, 46–47)
Ennen paneutumista siihen, miten näistä aktuaalisista tapahtumissa ja ikuisista objekteista muodostuu sen kaltaisia asioita kuten ihmisiä, taloja, vuoria ja tuoleja, tulee tarkastella Whiteheadin järjestelmän kannalta tärkeitä käsitteitä: Jumalaa ja luovuutta.
Jumala ja luovuus
Whiteheadia voidaan pitää siinä mielessä valtavirrasta poikkeavana 1900-luvun alun filosofina, että hänen metafyysisen järjestelmänsä yhtenä tärkeänä osana on Jumala. Hänen mukaansa maailmassa ei voisi olla mitään uutta, eikä myöskään järjestystä ilman Jumalan väliintuloa. Whiteheadille Jumala onkin uutuuden elin (engl. the organ of novelty) (PR, 67). Järjestelmä tarvitsee Jumalaa kolmen syyn vuoksi: Ensinnäkin Jumala toimii yhdistävänä tekijänä ikuisten objektien liittämisessä aktuaalisuuteen[17], toiseksi Jumala objektivoi[18] aktuaaliset oliot (aktuaaliset oliot tuhoutuvat, mutta ne toimivat edelleen objektiivisesti kuolemattomina), ja kolmanneksi Jumala toimii välittäjänä aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden välillä, joka mahdollistaa uusien asioiden syntymisen sekä kehityksen. (PR, 46; Sherburne 1981, 225–227) Jumala ei ole kuitenkaan metafyysisten periaatteiden ulkopuolella, vaan Jumala on valaiseva esimerkki niistä. Jumalan alkuperäisyys ei tarkoita, että Jumala on ennen kaikkea luomista vaan Jumala on kaikessa luomisessa mukana (PR, 343). Tämä luomisessa mukana oleminen havainnollistuu Jumalan roolissa olla välittäjänä potentiaalisuuden ja aktuaalisen välillä.
Luovuus (engl. creativity) on tärkeä rakenneosa koko järjestelmän kannalta, sillä se tekee prosessista ymmärrettävän. Kokonaisuutena järjestelmä on jatkuva prosessi, jossa aktuaaliset oliot seuraavat toisiaan toteutuessaan ilman päätepistettä. Luovuus kuuluu Whiteheadilla perimmäisyyden kategorioihin (engl. The Categories of Ultimate) moneuden ja ykseyden kanssa, ja sitä tuleekin tarkastella suhteessa moneuteen ja ykseyteen. Ykseys tarkoittaa olioiden singulariteettia ja moneus disjunktiivista monimuotoisuutta[19]. Hänen mukaansa disjunktiosta (tai-lauseista) konjunktioon (ja-lauseisiin) siirtyminen on perimmäinen metafyysinen periaate. (PR, 21) Ykseydellä tarkoitetaan Whiteheadin mukaan yleistä ajatusta, joka on määräisten ja epämääräisten artikkelien käytössä, demonstratiivien käytössä ja relatiivisanojen käytössä. (PR, 21) Sillä erotetaan jokin joukosta. Moneudella tarkoitetaan ykseyden vastakohtaa: monista ”erillisistä” asioista koostuvaa, joka voidaan jakaa. Käsitykseni mukaan tässä voidaan ajatella esimerkiksi aktuaalisten tapahtumien muodostamia kokonaisuuksia yhdessä ikuisten objektien kanssa ja näistä muodostuvia kokonaisuuksia, propositioita.
Whitehead kutsuu Jumalaa luovuuden alkuperäisesimerkiksi, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala on osa kaikkien muiden aktuaalisten tapahtumien historiaa siinä merkityksessä, että kyettäisiin mieltämään hetki, jolloin Jumala oli ainoa aktuaalinen olio. Jumala tarvitsee muita aktuaalisia tapahtumia yhtäläisessä määrin kuin ne tarvitsevat Jumalaa. (Leclerc 1958, 194–195; PR, 225) Jumala antaakin alkutavoitteen (engl. initial aim) aktuaalisille tapahtumille, jonka perusteella niillä on oma kausaationsa (PR, 244). Ilman tätä alkutavoitetta kaikilla aktuaalisilla tapahtumilla olisi liikaa vaihtoehtoja, joista ne voisivat tehdä valinnan. Tämän perusteella niillä on selkeämmät vaihtoehdot, joiden avulla ne voivat kasvattaa kokonaisuuden arvoa.
Vaikka muuten Whitehead käyttääkin aktuaalisia tapahtumia ja aktuaalisia olioita keskenään synonyymeinä, niin näillä termeillä on se ero, että aktuaalisella tapahtumalla viitataan aika-avaruudelliseen sijaintiin. Koska Whiteheadin järjestelmässä Jumala on ainoa ei-ajallinen olio, niin aktuaalisen tapahtuman käsite sulkee aina pois joukostaan Jumalan (PR, 88). Mutta kuten muilla aktuaalisilla olioilla, niin myös Jumalalla on kaksi eri olemusta: alkukantainen olemus (engl. the Primordial Nature), joka on käsitteellinen napa ja johdettuolemus (engl. Consequent Nature), joka on fyysinen napa. Alkukantaisella olemuksella Whitehead tarkoittaa Jumalan roolia järjestää ikuiset objektit niin, että määrällisesti arvo lisääntyy maailmassa. Johdettuolemus taas tarkoittaa Jumalan kykyä tarttua aktuaalisiin tapahtumiin, jolloin kaikki maailmassa tapahtuvat asiat vaikuttavat Jumalaan. (Cobb Jr. 2015, 73–74)
Kaikki ikuiset objektit ovat Jumalan alkukantaisen olemuksen käsitteellisiä toteutumia[20]. Jumala ei ole luonut ikuisia objekteja, vaan Jumala tarvitsee ikuisia objekteja yhtäläisesti, kuten ne tarvitsevat Jumalaa (PR, 257). Järjestys ikuisten objektien välillä luo säännönmukaisuutta todellisuuteen ja järjestys myös mahdollistaa arvonlisäyksen luovuuden avulla. Jumala toimii eräänlaisena järjestyksenasettajana. (Cobb Jr. 2015, 71)
Tarkastelu on tähän asti kohdistunut perustavanlaatuisinpiin olioihin, joita on Whiteheadin metafyysisessä järjestelmässä. Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan sitä, miten havaittavat oliot muotoutuvat näistä perustavanlaatuisista olioista.
Yhteisöt
Verkosto (engl. nexus) on tapahtumista koostuva joukko, jotka jakavat jonkin tietyn alkion[21] ja kun tällä verkostolla on myös sosiaalinen järjestys, eli aktuaaliset oliot ovat tietyssä järjestyksessä suhteessa toisiinsa, niin tällöin tätä joukkoa kutsutaan yhteisö (engl. society). (PR, 34) Näitä yhteisöjä on monia erilaisia. Näihin kuuluvat muun muassa seuraavat kolme. Ensinnäkin on olemassa pysyviä objekteja (engl. enduring objects), jotka ovat ajallisesti pysyviä ja omakohtaisesti jäsentyneitä yhteisöjä. Esimerkiksi molekyyli on pysyvä objekti. Toiseksi on hiukkasyhteisöjä (engl. corpuscular societies), jotka koostuvat monista pysyvistä objekteista. Näihin lasketaan esimerkiksi kaasut ja nesteet. (PR, 34–35; Cobb Jr. 2015, 27–28) Kolmantena on jäsentyneitä yhteisöjä (engl. structured societies), jotka sisältävät joukossaan alemman ja ylemmän tasoisia yhteisöjä sekä verkostoja, joilla on tarkka malli jäsentyneistä keskinäissuhteista (PR, 99). Yhteisöjä on aktuaalisista olioista koostuva historiallinen tausta, joka vaikuttaa siihen, millä tavoin yhteisöt ovat muodostuneet. (PR, 90) Jäsentyneet yhteisöt jakautuvat epäorgaanisiin (esim. aurinko) ja eläviin (esim. hedelmät).
Näiden edellä esiteltyjen käsitteiden lisäksi Whiteheadin metafyysinen järjestelmä sisältää vielä muita käsitteitä ja erinäisiä jakoja jo edellä esiteltyjen käsitteiden osalta, mutta tutkielman kannalta näiden käsitteiden esittely ei ole tarpeellista. Seuraavassa luvussa esitetään yhteenvetona edellä esitellyt käsitteet, jolloin niiden liittyminen toisiinsa tulee selvennettyä.
Yhteenveto Whiteheadin filosofisesta järjestelmästä
Whiteheadin metafyysisen näkemyksen tärkeiden käsitteiden suhde toisiinsa voidaan havainnollistaa seuraavalla kuvalla:
Kuvassa on keräytymän avulla esitetty tärkeimmät käsitteet ja niiden suhde toisiinsa. Keräytymässä moneus ja ykseys yhdistyvät ja kasvavat yhdellä. Tällä tarkoitetaan sitä, että jo tuhoutuneet aktuaaliset tapahtumat (kuvassa ATm) ovat edelleen osa kyseisen aktuaalisen tapahtuman1 menneisyyttä. Niillä oli yhdessä vaiheessa vielä aktiivinen rooli ja mahdollisuus täydellistää itsensä, ja luoda siten enemmän arvoa ja uutuutta todellisuuteen. Objektiivisesti kuolemattomina ne toimivat annettuna aineksena seuraaville aktuaalisille tapahtumille. Näiden lisäksi olemassa ovat myös ikuiset objektit (IO1, IO2, IO3), jotka kaikki ovat puhtaina potentiaalisuuksina osa aktuaalista tapahtumaa. Ikuiset objektit toimivat moneutena ykseydessä: aktuaalinen tapahtuma voi tehdä päätöksen täydellistymisestä valitsemalla tästä ikuisten objektien joukosta sen, joka luo enemmän lisäarvoa todellisuuteen tulevaisuudessa. Tarttuman avulla edeltävistä aktuaalisista tapahtumista tulee fyysisen navan (FN) kautta osa aktuaalista tapahtumaa1 ja ingression avulla ikuiset objektit tulevat osaksi aktuaalista tapahtumaa1 käsitteellisen navan (KN) kautta. Ilman tätä ingressiosta muodostuvaa uutuutta, tämä kyseinen aktuaalinen tapahtuma1 jatkaisi edeltävien aktuaalisten tapahtuman muodostamaa ketjua toistaen jo mennyttä, kykenemättä luomaan mitään uutta.
Fyysisessä navassa on subjektiivinen muoto, joka toimii annettuna tapana, miten tarttuma koetaan. Käsitteellisessä navassa sitä vastoin on subjektiivinen tavoite, jonka tehtävänä on ohjata kyseistä aktuaalista tapahtumaa1 tuottamaan lisäarvoa. Päämääränä on täyttymys, josta seuraa lopputuloksena superjekti, joka voi objektiivisen kuolemattomuuden tähden olla osallisena muissa tulevissa aktuaalisissa tapahtumissa osana niiden tarttumaprosessia. Jumalan rooli kokonaisuudessa on tuoda luovuutta todellisuuteen toimimalla alkuperäisenolemuksensa perusteella mahdollistajana: Täydellistymisessä aktuaalinen tapahtuma tuhoutuu ja luo samalla uuden perspektiivin todellisuuteen, jota ei ole koskaan ennen ollut olemassa. Jumala asettaa ikuiset objektit järjestykseen, jolloin todellisuuden järjestys pysyy yllä ja uutuuden luominen todellisuuteen on mahdollista. Yhdessä monet ajallisesti toisiaan seuraavat aktuaaliset tapahtumat muodostavat yhteisöjä, joista muodostuvat substanssimetafysiikankin käsittelemät keskikokoiset fysikaaliset objektit.
Lähteet
Cobb Jr., John B. (2015), Whitehead Word Book: a glossary with alphabetical index to technical terms in Process and Reality, Minnesota: Process Century Press.
Desmet, Ronald & Irvine, Andrew David (2018), “Alfred North Whitehead”, teoksessa Zalta, Edward N. (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy, plato.stanford.edu/archives/fall2018/entries/whitehead/. Viitattu 1.3.2021.
Kraus, Elizapeth (2019), The Metaphysics of Experience: A Companion to Whitehead’s Process and Reality, Fordham University Press.
Leclerc, Ivor (1958), Whitehead’s Metaphysics: An Introductory Exposition, Lontoo: George Allen and Unwin Ltd.
Preston, Aaron (2021), “Analytic Philosophy”, teoksessa Internet Encyclopedia of Philosophy, https://iep.utm.edu/analytic/. Viitattu 1.3.2021.
Pyyhtinen, Olli & Tamminen, Sakari (2014), “Tuleminen vailla toistoa: A. N. Whiteheadin prosessiontologia”, Tiede & Edistys 2014 (2), 103–127.
Rescher, Nicholas (2000), Process Philosophy: A Survey of Basic Issues, USA: University of Pittsburgh Press.
Sherburne, Donald W. (1981), A Key to Whitehead’s Process and Reality, Chicago: The University of Chicago Press.
Stengers, Isabelle (2008), “A Contructivist Reading of Process and Reality”, Theory, Culture & Society 25(4), 91–110.
Whitehead, Alfred North (2007), The Concept of Nature, New York: Cosimo, Inc. (Alkuteos 1920.)
Whitehead, Alfred North (1929), Science and the Modern World, Cambridge: Cambridge University Press. (Alkuteos 1925.)
Whitehead, Alfred North (1985), Process and Reality: Corrected Edition, toim. Griffin, David Ray & Sherburne, Donald W., New York: The Free Press. (Alkuteos 1929.)
Whitehead, Alfred North (1967), Adventures of Ideas, USA: The Free Press. (Alkuteos 1933.)
[1] Whiteheadin teoksiin viitattaessa käytetään usein seuraavia lyhenteitä hänen teoksistaan: Adventures of Ideas (AI), The Concept of Nature (CN), Process and Reality (PR), Science and the Modern World (SMW) ja Modes of Thought (MT). Sivunumerot viittaavat lähdeluettelossa mainittuihin editioihin kyseisistä teoksista.
[2] Voidaan sanoa, että teosta tulisi lukea ennemminkin mutkitellen kuin lineaarisesti (Stengers 2008, 109).
[3] Ongelmalliseksi muodostuu myös se, että prosessifilosofisia näkemyksiä on vaikea lopulta esittää kielen avulla, joka perustuu staattisiin olioihin ja substanssimetafysiikan oletuksiin. Kielen avulla ei pystytä kuvailemaan kokoaikaista muutosta ja liikettä, vaan kieli ns. pilkkoo todellisuutta kiinteärajaisiksi olioiksi.
[4] Suomennos artikkelista Pyyhtinen & Tamminen 2014, 110.
[5] Loput kategoriat ovat: tarttuma (engl.prehension), verkosto (engl. nexus), subjektiivinen muoto (engl. subjective form), propositiot, monimuotoisuus (engl. multiplicity) ja kontrastit. Suurin osa kategorioista käsitellään esseessä, mutta pääpaino on näissä kahdessa perustavammanlaatuisimmissa kategorioissa.
[6] Whitehead käyttää aktuaalisen tapahtuman ja aktuaalisen olion käsitteitä muutoin synonyymeinä, mutta erottaa sen, että tapahtumat ovat ajallisia ja oliot taas eivät välttämättä ole ajallisia.
[7] Korostukset alkutekstissä.
[8] Tämä valinta ei ole kuitenkaan täysin vapaa, vaan menneiden aktuaalisten tapahtumien tekemillä päätöksillä on merkitystä myös tämän kyseisen aktuaalisen tapahtumien päätöksenteossa (PR, 43). Tätä voidaan selventää ajattelemalla ihmisen omaamien aiempien kokemuksien suhdetta tähän hetkeen: nämä aiemmat kokemukset vaikuttavat henkilön toimintaan tässä hetkessä, mutta valintojen tekemistä tässä tilanteessa voidaan silti pitää tietyllä tavoin vapaana. Tästä enemmän myöhemmin.
[9] Nämä maailmat ovat myös prosessuaalisia: ”Aktuaalinen maailma on prosessi, ja tämä prosessi on aktuaalisten olioiden tulemista.” (PR, 22)
[10] Aktuaaliset oliot voivat olla keskenään samanaikaisia silloin, jos kumpikaan niistä ei kuulu toisensa aktuaaliseen maailmaan. (PR, 66)
[11] Esimerkkinä käy väri, joka on ”[…] ikuinen. Se aaveen tavoin kummittelee ajassa. Se tulee ja menee. Mutta mihin se tuleekaan, niin se on se sama väri. Se ei selviä, kuin ei myöskään elä.” (SMW, 107)
[12] Eli aiempi aktuaalinen tapahtuma, joka on nyt objektina seuraaville aktuaalisille tapahtumalle.
[13] Subjektiivisia muotoa voi olla montaa eri lajia, kuten tunteita, arvostuksia ja tietoisuutta. (PR, 24.) Sama aistihavainto voidaan siis monien eri subjektien toimesta kokea eri tavoin. Esimerkiksi kaksi naapuria voivat kokea kolmannen naapurin rumpujensoiton eri tavoin: yksi ärsyyntyy soitosta ja toinen nauttii siitä.
[14] Whiteheadin kehittämä englanninkielinen uudissana concrescence on johdettavissa latinan kielen verbistä concresco, joka tarkoittaa yhteenkasvamista. (AI, 236)
[15] Aktuaalisten tapahtuman toimesta, koska aktuaalinen tapahtuma on se, joka omaa subjektiivisuuden ja tekee päätöksen subjektiivisen tavoitteensa perusteella.
[16] ”[…]muodot, eivätkä substanssit, ovat pysyviä. Muodot kärsivät muuttuvista suhteista; aktuaaliset oliot ’tuhoutuvat ikuisesti’ subjektiivisesti, mutta ovat objektiivisesti kuolemattomia.” (PR, 29)
[17] Tämä johtuu ontologisesta periaatteesta, jonka mukaan olemassaolevat, havaittavat asiat, eivät ole vain ilmestyneet jostain maailmaan, vaan ne on saatu abstrahoinnin avulla aktuaalisista tapahtumista (PR, 73).
[18] Objektivoinnissa jokin asia saatetaan yleispätevän tarkastelun piiriin.
[19] Tätä voi havainnollistaa ajattelemalla esimerkiksi ihmisen koostumista monista soluista: ne ovat eroteltavissa (tämä tai tuo solu), mutta ne ovat kuitenkin yhdessä osa monimuotoisuutta (ihmiskeho).
[20] Eli toteutuneita käsitteellisessä navassa.
[21] Joukko-opin merkityksessä.