Esseessä tarkastellaan tekstin tulkintaan vaikuttavia seikkoja. Tekstit antiikista ovat säilyneet eri muodoissa, jolloin osa tulkintaan vaikuttavista asioista liittyvät ainoastaan tiettyihin materiaaleihin. Koska kuitenkin monet tulkintaan vaikuttavat asiat liittyvät moniin eri materiaaleihin esim. papyruskääröihin ja kiveen hakattuihin teksteihin, niin tarkastelen tulkinnallisuutta tiettyjen luokittelujen kautta. Ensimmäinen näistä on materiaali, toinen teksti tekstinä ja viimeisenä kulttuuriympäristö.

Materiaali

Kirjallinen lähdemateriaali, joka on säilynyt antiikista, voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Tämä ryhmittely tehdään sen perusteella, mille materiaalille ja minkälaisessa muodossa teksti on säilynyt. Yhtenä ryhmänä pidetään piirtokirjoituksia, joita on kirjoitettu kestävälle materiaalille, kuten kiveen, metalliin, keramiikkaan tai puuhun. Näiden materiaalien tutkimusta kutsutaan epigrafiikaksi. Toisena ryhmänä on papyruksille kirjoitetut tekstit, joiden tutkimusta kutsutaan papyrologiaksi. Kolmantena ryhmänä on käsikirjoituksiksi kutsutut kirjat, jotka ovat yhteen ommelluista lehdistä muodostuvia kirjoja (lat. codex), joiden tutkimusta kutsutaan kodikologiaksi. Käsikirjojen lehdet valmistettiin ensin papyruksesta ja myöhemmin kestävämmästä pergamentista, joka on eläimennahasta työstetty materiaali.¹

Materiaali asettaa erinäisiä rajoituksia kirjoitetulle tekstille: esimerkiksi kiveen kaiverretussa tekstissä kaarevat kirjaimet ovat haastavampia kirjoittaa kuin ruokokynällä papyruskääröön kirjoitetussa tekstissä. Koska tietyille materiaaleille kirjoittaminen on haastavampaa, niin myös kirjoitetun tekstin pituus vaihtelee materiaalin mukaan, kuten myös käytettyjen lyhenteiden määrä. Tekstin ymmärtämisen kannalta suuri lyhenteiden määrä voi hankaloittaa tekstinkirjoittajan sanoman ymmärtämistä. Lyhenteet voivat myös olla monimerkityksellisiä.

Osa materiaaleista on säilynyt antiikista paremmin kuin toiset. Esimerkiksi kiveen kirjoitetut tekstit ovat säilyneet paremmassa kunnossa ja myös suuremmalla todennäköisyydellä kuin esimerkiksi hauraalle papyrukselle kirjoitettu teksti. Osa teksteistä on säilynyt täysin sattumanvaraisesti, kuten hautanaamioihin käytettyjen papyrusten sisältämät tekstit. Kirjoitusmateriaaleja on tämän lisäksi voitu käyttää uudelleen, jolloin papyruksesta tai pergamentista on pesty tai hangattu teksti pois, jotta materiaalille on voitu kirjoittaa uudelleen. Merkittävää näissä palimpsestisissa teksteissä on niiden kahtalainen merkitys klassilliselle filologialle: yhtäältä uudelleenkäyttö on tuhonnut osan teksteistä, mutta toisaalta osasta teksteistä pystytään lukemaan myös aiempi teksti, jolloin materiaalin uusiokäyttö on säilyttänyt osan vanhemmista teksteistä jälkipolville.²

Suurin osa säilyneistä teoksista on myöhempiä käsikirjoituksia, ja osa tekstikatkelmista on säilynyt lainauksina toisissa teoksissa ilman lähdeviitteitä. Muutama huomioitava asia antiikin tekstien materiaalien vaikutuksesta lainaajien kopioimisprosessiin koskettaa materiaalien toimivuutta. Esimerkiksi papyruskääröjä oli käsiteltävä kaksin käsin, jolloin samanaikaisesti kirjoittaja ei voinut lukea ja kirjoittaa.³ Tämä on voinut vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka tarkasti alkuperäistekstiä on lainattu. Onko sama tekstikohta tarkistettu useasti vai luotettu ulkomuistiin?

Antiikista säilyneet materiaalit on käsitetty eri aikoina eri tavoin. Tietty materiaali saattoi olla tietyssä ajallispaikallisessa tilassa hyvinkin harvinainen tai helposti saatavilla. Esimerkiksi papyruskasvia kasvoi Niilin suistoalueella, jolloin paikallisille materiaali oli helposti saatavilla. Arvostetumpaa ja kestävämpää materiaalia voisi kuvitella käytettävän tärkeämmille teksteille ja etenkin sellaisille teksteille, joiden toivotaan säilyvän kauan aikaa.  

Teksti tekstinä

Materiaalien lisäksi tekstin tulkintaan vaikuttaa kirjainten muoto, merkinnät tekstissä ja kieliasu, joita tutkitaan paleografiassa. Tekstin tulkintaan vaikuttaa (ja myös tulkintaa vaikeuttaa) esimerkiksi käsikirjoituksissa käytetyt ligatuurit, joilla tarkoitetaan tiettyjen perättäisten kirjainten sitomista yhteen. Esimerkkinä ligatuurista on edelleen käytössä oleva et-merkki (&). Käsikirjoituksissa lyhennettiin usein esiintyviä sanoja, kuten konjunktiot, muut partikkelit ja pronominit. Joissain käsialoissa tulkintaa on vaikeuttanut lisäksi se, että kirjaimet saattoivat näyttää melkein identtisiltä.⁴ Tällöin aikaisempi kopioitsija on voinut tehdä virheellisen tulkinnan, joka jatkaa kulkuaan uusiin käsikirjoituksiin. Lyhenteitä käytettiin käsikirjoitusten ja papyruskääröjen lisäksi myös kestäville materiaaleille kirjoitetuissa teksteissä. Syynä lyhenteiden käyttöön esimerkiksi piirtokirjoituksessa kiveen voi olla se, että tekstin tuottaminen oli vaivalloista ja raskasta.

Myöhäisantiikissa alkoi käytännön syistä kokoomateosten laatiminen, jossa tiivistettiin lähdeteoksia. Kirjailijoilla saattoi olla monikymmenosaisia teoksia, joiden kopioiminen ja hankkiminen saattoi olla hyvin hidasta ja hankalaa. Tiivistelmät usein myös syrjäyttivät alkuperäiset teokset, eivätkä tiivistelmätkään välttämättä pysyneet suosiossa, vaan niidenkin arvo laski, jolloin niitä ei enää kopioitu.⁵ Näiden tiivistelmien luomisessa on tehty arvonvalintoja sen suhteen, mikä on ollut tiettynä aikana ja tiettyjen henkilöiden mielestä tarpeeksi arvokasta säästettäväksi. Tämä on vaikuttanut merkittävästi nykyaikaan asti säilyneisiin teoksiin.

Välimerkkien käytössä on eroa antiikin tekstien ja nykyaikaisten tekstien välillä. Pistettä voitiin esimerkiksi piirtokirjoituksessa käyttää joko erottamaan sanoja toisistaan tai sitten koristeena rivin lopussa täyttämässä tyhjää tilaa. Varhaisissa käsikirjoituksissa teksti kirjoitettiin yhteen, jolloin sanojen erottaminen voi olla hankalaa. Tämä on voinut aiheuttaa tekstin väärintulkintaa ja siirtyä siten myöhempiin editioihin.⁶ Tekstin tulkintaan vaikuttavat myös myöhemmät korjaukset tekstiin. Piirtokirjoituksissa voi esiintyä kirjoittajan tekemiä korjauksia tai myöhempiä muutoksia, kun esimerkiksi keisarin muisto on kirottu (lat. damnatia memoria), jolloin aikaisempi nimi on kaiverrettu tarkoituksellisesti pois. Myös käsikirjoitusteksteissä löytyy muutoksia tekstiin, joita ovat voineet tehdä niin kirjuri itse, kirjoituspaikan toinen kirjuri, tekstin myöhempi omistaja tai lukija. Näitä muutoksia voivat olla niin korjaukset kuin lisäykset. Korjausten tekijät voidaan kuitenkin erottaa niin käsialan kuin myös musteen perusteella.⁷ Huomioitavaa teksteissä on myös se, että luonnolliset kielet, eli ihmiskielet, muuttuvat ajansaatossa. Historiallinen kielitiede tutkii tätä muutosta niin kielen rakenteisuuden kuin normatiivisuuden kautta. Tekstin tulkintaan, ja etenkin ajoittamiseen, vaikuttaa kielessä tapahtuneet ajallispaikalliset muutokset.⁸

Kulttuuriympäristö

Myyteillä oli antiikissa tärkeä merkitys niin yksittäisille ihmisille kuin myös yhteisöille. Myytit säilyttivät tietoa niin menneestä, kuin myös auttoivat suhteuttamaan ihmisen ympäröivään luontoon. Kreikkalaisessa maailmassa mytologian lähteenä toimivat mytografiset, genealogiset, geografiset ja kronologiset kirjoitukset, joita voidaan kuvata seuraavasti⁹:

Mytografi tai genealogi muodostaa tarinoista ja myyteistä ikään kuin ihmiskunnan tai suvun esihistorian, kokoaa esitiedon. Geografi ja kronologi taas järjestää maailman joko paikallisesti tai ajallisesti. Tarinat toimivat paikkojen ja tapahtumien syiden ja alkuperän selittäjinä tai kronologisina rajapisteinä.

Viittaukset mytologiassa esiintyviin henkilöhahmoihin, paikkoihin ja tapahtumiin olivat oletettavasti aikalaisille selviä/ymmärrettäviä. Koska kuitenkin tieto tästä taruperinteestä on meille säilynyt vajavaisena, niin näiden kulttuuristen ja sosiaalisten käsitysten vaikutusten ymmärtäminen tekstien tulkintaan on hankalaa meidän ajassamme.

Viittaaminen toisiin kirjailijoihin ja kirjallisiin teoksiin oli erilaista antiikissa verrattuna nykyaikaiseen tutkimuksessa käytettyyn viittaamiseen. Aikaisemmista teoksista saatettiin hyvin vapaasti lainata osia ulkomuistia apuna käyttäen. Ongelmana on myös se, että tiedämme monia antiikin kirjailijoita nimeltä ja mahdollisesti teoksien nimiä, mutta itse teoksia (tai edes fragmentteja) ei ole säilynyt. Nämä tekstit ovat kuitenkin voineet vaikuttaa toisiin kirjailijoihin ja runoilijoihin, jolla on auttamatta vaikutusta siihen, kuinka tarkkoja tulkintoja tekstistä voidaan tehdä.

Tekstien ajoittamiseen vaikuttaa teksteissä esiintyvät nimet. Onomastiikka eli nimitutkimus pystyy kartoittamaan melko tarkasti, muita apukeinoja käyttäen, tiettyjen tekstien kirjoittamisajankohdan. Esimerkiksi roomalaisten nimisysteemin kehitys tunnetaan hyvin. Nimien lisäksi viittaukset joihinkin historiallisiin tapahtumiin tai materiaali voivat auttaa ajallisessa paikantamisessa.¹⁰

Tekstien säilymiseen on vaikuttanut eri tyylilajien ja kirjailijoiden arvostaminen tiettyinä aikoina. Esimerkiksi Marcus Tullius Ciceron (106 eaa.- 43 eaa.) arvostus vuosisatojen ajan aina Quintilianuksesta (35–100), keskiajan ja renessanssin jälkeen nykyaikaan asti, on vaikuttanut siihen, että Cicero on tällä hetkellä yksi parhaiten tunnetuista antiikin aikaisista henkilöistä.¹¹ Cicerolta säilyneet puheet, filosofiset tutkielmat, retoriikan teoriaa käsittelevät teokset ja kirjeet ovat määrällisesti omassa luokassaan antiikin auktoreista.¹²

Kulttuuriset murrokset ovat vaikuttaneet tiettyjen kirjailijoiden arvostuksen säilymiseen ja toisten häviämiseen. Yksi merkittävä hetki on myöhäisantiikin ajankohta, kun kristinusko alkoi vaikuttaa luettaviin teoksiin. Osa pakanakirjailijoista säilytti suosionsa opetuskäytössä (kuten Platon, Cicero ja Vergilius) ja heidän teoksistaan oli monia kopioita. Merkittävä kreikankieliseen kirjallisuuteen vaikuttanut tapahtuma oli attikismin synty ja hellenistisen tyylin arvostuksen väheneminen. Attikismi syntyi vastareaktiona hellenistisen tyylin runsaalle ja kehittyneelle tyylille, ja ihanteeksi tulivat ennemmin klassisen kauden attikalaiset puhujat ja kirjailijat. Tämä tyyli-ihanteissa tapahtunut muutos 100- ja 200-luvuilla jaa. vaikutti hellenististen kirjailijoiden ja teosten katoamiseen.¹³

Johtopäätökset

Antiikin tekstien tulkinta on haastavaa jo lähdemateriaalin määrällisen niukkuuden ansioista. Sattuma on vaikuttanut myös merkittävästi siihen, mitkä teokset ovat säilyneet. Tulipalot, kosteus ja teosten säilytyspaikan unohtaminen ovat voineet tuhota monia teoksia. Tulkintoja joudutaan myös tekemään vain osittain säilyneistä fragmenteista tai mahdollisesti vain yhdestä säilyneestä tekstikohdasta. Tekstien tulkintaan vaikuttavat monet eri seikat aina materiaaleista, kirjailijan tavoitteet tekstin kirjoittamisessa ja itse tekstissä esiintyviin konventioihin, jotka perustuvat esimerkiksi aikalaisten käsityksiin ympäristöstään. Ilman antiikin aikaista kulttuuriperinnöllistä ainesta on vaikea saada selvää kokonaiskuvaa tiettyjen teosten monista merkityksellisistä kerroksista, niiden monitulkintaisuudesta ja merkityksestä aikalaisille.

Lähteet

Di Mariano, Ulla (2010), ”Historiankirjoittajan fragmentit filologisen tutkimuksen lähteenä. Fragmenttitutkimuksen historiaa ja metodologiaa”, Philologia Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku, 127–142.

Hiekkalinna T. & Seppänen M. toim. (2010), Philologia Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku

Nyman, Martti (2010), ”Historiallis-vertaileva kielentutkimus”, Philologia Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku, 69–84.

Rissanen Veli-Matti (2010), ”Ciceroniana. Mies ja hänen teoksensa historian pyörteissä.”, Philologia Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku, 45–68.

Vainio, Raija (2010), ”Kivestä ja koodeksista editioksi. Lähdemateriaalin julkaiseminen”, Philologia     Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku, 11–24.

Viljamaa, Toivo (2010), ”Homeros ja homeerinen kulttuuri”, Philologia Classica: Lähteitä, lähestymistapoja ja metodeja, Turku, 25–45.

---

1. Vainio 2010, 11.
2. Mariano 2010, 128.
3. Mariano 2010, 132
4. Vainio 2010, 20
5. Mariano 2010, 128.
6. Vainio 2010, 20.
7. Vainio 2010, 22.
8. Nyman 2010, 69.
9. Viljamaa 2010, 29.
10. Vainio 2010, 13.
11. Rissanen 2010, 54–65.
12. Suuri määrä säilyneitä teoksia sekä Ciceron tapa välttää niin arkaaisia, runollisia kuin myös outoja sanoja, vaikutti siihen, että Ciceron latinasta tuli standardi. Myös Ciceron tapa kirjoittaa kirjeitä vaikutti kirjeenkirjoituksen tapoihin, jolloin esimerkiksi Ruotsi-Suomessa Ciceron kirjeet olivat keskeinen opetusmateriaali 1500- ja 1600-luvuilla. (Rissanen 2010, 59-60.)
13. Mariano 2010, 127–128.