Essee käsittelee kontrafaktuaalisen kausaation käyttämistä historiantutkimuksessa, jolloin tarkastellaan sellaisia väitteitä, kuten “Ensimmäinen maailmansota ei olisi syttynyt, jos Itävallan kruununprinssiä Frans Ferdinandia ei olisi murhattu Sarajevossa vuonna 1914”. Tarkastelu aloitetaan yleisillä huomioilla aiheesta, jonka jälkeen siirrytään tarkastelemaan kontrafaktuaalien käytön hyviä puolia sekä ongelmallisia piirteitä.  

Johdanto

Teoreettinen pohja kontrafaktuaalien käytölle historiantutkimuksessa löytyy David Lewisin vuoden 1973 kausaatioteoriasta, jossa kausaalinen suhde on alisteinen kontrafaktuaaliselle riippuvuudelle. Tämä tarkoittaa sitä, että jos tietty yksilöllinen syytapahtuma tapahtuisi, niin tietty yksilöllinen seuraustapahtuma tapahtuisi. Kontrafaktuaalisen historiantutkimuksen kannalta tärkeänä voidaan pitää näkemyksen muotoilua seuraavasti: jos tietty syytapahtuma ei tapahtuisi, niin tietty seuraustapahtuma ei myöskään tapahtuisi.  Kontrafaktuaali on tosi silloin, kun seuraus on tosi aktuaalista maailmaa lähimpänä olevassa mahdollisessa maailmassa, jossa seurausta edeltävä tapahtuma on tosi. Maailmojen läheisyys määrittyy sen perusteella, kuinka paljon mahdollinen maailma muistuttaa aktuaalista maailmaa. Lähin mahdollinen maailma on sellainen, joka on menneisyyden osalta samanlainen aktuaalisen maailman kanssa aina syytapahtuman tapahtumista edeltävään hetkeen asti.¹

Postmodernismin myötä historioitsijat ovat joutuneet myöntämään sen, etteivät he voi saada objektiivista tietoa menneisyydestä tai tietoa siitä, miten asiat todellisuudessa tapahtuivat. Menneisyydessä ei myöskään ole valmiita merkityksiä, vaan historioitsijat luovat merkitykset käyttämänsä kielen avulla.² Käsitys siitä, että historia on monitulkintaista, on mahdollistanut kontrafaktuaalisen kausaation käyttämisen historiallisessa selittämisessä.³

Vaikka osa kontrafaktuaalisista väitteistä vaikuttavat mielekkäiltä, kuten alussa mainittu väite ensimmäisestä maailmansodasta, niin toiset kontrafaktuaaliset väitteet eivät vaikuta yhtä mielekkäiltä, kuten väite “jos atsteekit olisivat siirtyneet teolliseen vallankumoukseen 1300-luvulla, niin he olisivat vallanneet Euroopan.”⁴ Miten siis erotetaan mielekkäät väitteet vähemmän mielekkäistä?

Kontrafaktuaaleja voidaan ryhmitellä eri tavoin. Vaikka erilaisia ryhmittelyjä on esitetty paljon, niin näistä ei ole päästy yksimielisyyteen.⁵ Ryhmittely on tärkeää kuitenkin tehdä sen vuoksi, että edellä mainitut enemmän ja vähemmän mielekkäät kontrafaktuaaliset väitteet voidaan erottaa toisistaan. Allan Megill on keskittynyt kontrafaktuaalisen spekulaation laajuuteen. Hän on jakanut kontrafaktuaaliset historiat rajoitettuihin (engl. restrained) ja ylitsevuotaviin (engl. exuberant). Näistä ensimmäisenä mainittu sisältää sellaiset vaihtoehtoiset mahdollisuudet, jotka olivat olemassa aktuaalisessa menneisyydessä, kun taas toisena mainittu sisältää sellaisia menneitä historiallisia seurauksia, joita ei ikinä tapahtunut.⁶ Esimerkkeinä ylitsevuotavasta kontrafaktuaalisesta historiasta Megill pitää kysymystä siitä, mitä olisi tapahtunut silloin, jos Saksa olisi miehittänyt Britannian vuonna 1940. Megillin jaoittelut eroavat toisistaan myös siinä, että rajoitetussa kontrafaktuaalisessa historiassa tarkastelu aloitetaan seurauksesta, josta pyritään hypoteettiseen syyhyn, kun taas ylitsevuotavassa liikutaan syystä seuraukseen.  Rajoitettuihin kontrafaktuaaleihin vaikuttaakin määritelty seuraus, joka rajoittaa mahdollisia spekulaatioita, kun taas ylitsevuotavissa kontrafaktuaaleissa vastaavia rajoituksia ei ole. Ylitsevuotavassa kontrafaktuaalisessa historiassa tarvitaankin monia oletuksia siitä, miten maailma normaalisti toimii.⁷

Syitä kontrafaktuaalien käytölle

Kontrafaktualismin hyötynä voidaan pitää myös sen käyttöä eräänlaisena työkaluna, joka voidaan kuvata Lähteenmäen esittämällä tavalla:

Heuristisesti kontrafaktualismi on arvokas työkalu, jota käytettäessä historioitsijat ja lukijat joutuvat harkitsemaan erinäisten seikkojen painoarvoa historiallisten tapahtumien synnylle ja pohtimaan, miksi menneisyydessä on tapahtunut juuri niin kuin on tapahtunut. Tämä harkinta tapahtuu arvioimalla kuinka paljon tietyn osatekijän läsnäolo tai puuttuminen on vaikuttanut tapahtumien kulkuun.

Lähteenmäki 2016, 184.

Kontrafaktualismin erottaminen yhtäältä heuristiseen malliin ja toisaalta toivotun historian kirjoittamiseen on tärkeää, vaikkakin näiden sekoittaminen keskenään on yleisin virhe keskustelussa kontrafaktuaalisesta historiasta.⁸ Näiden kahden sekoittaminen saattaakin selittää joidenkin epäilevää suhtautumista kontrafaktuaaliseen historiaan. Kontrafaktualismi voidaan nähdä ideologisena menneisyyden kuvauksena nykyhetken käyttöön.

Kontrafaktualismi voidaan pitää eräänlaisena intellektuaalisena harjoituksena, joka auttaa historioitsijaa tunnistamaan historiallisista tapahtumista niihin merkityksellisesti vaikuttavat asiat ja ne tapahtumat, jotka olivat käännekohtia historian kulussa.⁹ Tämän lisäksi kontrafaktualismi voi auttaa historioitsijaa tarkastelemaan historiallisia tapahtumia laajemmin kiinnittämällä huomiota muihin mahdollisuuksiin. Historioitsijan pitääkin myös olla valmis kyseenalaistamaan omat näkemyksensä.¹⁰ Kontrafaktualismi tarjoaa tähän keinon tarkastelemalla tiettyjen historiallisten tapahtumien suhdetta muihin tapahtumiin kiinnittämällä huomiota muihin vaihtoehtoihin.

Daniel Nolan on listannut kahdeksan syytä pitää kontrafaktuaaleja hyödyllisinä, joista ensimmäiset neljä ovat riippumattomia kontrafaktuaalien totuusarvosta, kun taas jälkimmäiset neljä vaativat erottelun tosiin ja epätosiin kontrafaktuaaleihin.¹¹ Ensimmäinen kontrafaktuaalien hyvä puoli on se, että ne parantavat kykyä ymmärtää muita. Samalla historiallinen mielikuvitus laajenee, jolloin pystymme paremmin ymmärtämään historiallisia tapahtumia.¹² Kontrafaktuaalien totuus ei ole tärkeää, koska tarkastelun kohde ei niinkään ole se, mitä todella olisi voinut tapahtua, vaan ennemminkin tarkoituksena on kohdistaa huomiota erilaiseen tapaan nähdä kyseessä oleva tilanne ja sen suhde muihin ajan tapahtumiin. Toiseksi kontrafaktuaalit selventävät oletuksia, jolloin erimielisyydet voivat selventyä.¹³ Kiistan kohde voi olla ennemminkin siinä, miten oletamme toimijan voineen toimia tietyssä tilanteessa. Kolmanneksi kontrafaktuaalit voivat vähentää jälkiviisaudesta johtuvaa puolueellisuutta sekä lisätä historiallisen kontingenttiuden arvostusta.¹⁴ Muiden mahdollisten vaihtoehtojen pohtiminen voi vähentää tiettyjen tapahtumien näkemistä vääjäämättömästi tapahtuvina tapahtumina, ja siten parantaa ymmärrystä toimijoiden tekemistä teoista tietyssä historiallisessa kontekstissa. Neljänneksi voidaan olettaa, että historialliset toimijat ovat itse käyttäneet kontrafaktuaalista ajattelua oman toimintansa oikeuttamiseen. Kontrafaktuaalit voivatkin auttaa lisäämään ymmärrystä historiallisten toimijoiden teoista menneisyydestä käsin.¹⁵ Muiden mahdollisten vaihtoehtojen pohtiminen on normaalia ihmisille, joten luultavaa on, että myös aiemmin eläneet ihmiset ovat pohtineet muita mahdollisia vaihtoehtoja, vaikkakin perusteet vaihtoehdoille ja vaihtoehdot itsessään ovat olleet toisenlaiset. Menneisyyden toimijat eivät kuitenkin tapahtumien hetkellä tienneet sitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.¹⁶

Näiden edellä esitettyjen neljän syyn lisäksi Nolan esittää myös neljä syytä pitää tarpeellisina sellaisia kontrafaktuaaleja, joiden totuusarvo tiedetään. Ensinnäkin voidaan väittää, että kontrafaktuaaleissa itsessään on arvoa. Mahdollisten muiden vaihtoehtojen pohtiminen on itsessään mielenkiintoa herättävää. Myöskin kontrafaktuaaleja voidaan käyttää nykyhetken ongelmien pohtimiseen, ja ne voivatkin kertoa meille jotain relevanttia tietoa.¹⁷ Mielekkäältä vaikuttaa esimerkiksi taloushistorioitsijan tekemä tutkimus menneiden lamojen syiden selvittämisestä uusien kriisien ehkäisemiseksi. Toiseksi kontrafaktuaaleilla on rooli kausaalisten arvostelmien tekemisessä. Historioitsijoiden pyrkimyksenä on antaa syitä sille, miksi jotain tapahtui. Silloin, jos oletetaan että kausaaliväitteet ovat ekvivalentteja kontrafaktuaalisiin väitteisiin, niin tällöin kausaaliväitteen esittävä historioitsija esittää samalla myös kontrafaktuaalisen väitteen.¹⁸ Eli jos a aiheutti b:n, niin samalla historioitsija esittää väitteen siitä, että jos a:ta ei olisi tapahtunut, niin myöskään b:tä ei olisi tapahtunut. Kolmas syy liittyy historioitsijan tehtävään etsiä selitys tapahtuneella. Selitysten pohjana voidaan pitää kysymystä siitä, mitä jos asiat olisivatkin olleet toisin. Yhdelle tapahtumalle voidaan antaa monia eri selityksiä, jolloin kontrafaktuaalien hyötynä on niiden ehtojen selventäminen, joita ilman tapahtuma ei olisi tapahtunut.¹⁹ Viimeisenä syynä pitää kontrafaktuaaleja hyödyllisenä on se, että ne antavat tietoa arvoarvostelmista. Kontrafaktuaalit voivat vaikuttaa käsitykseen historiallisen toimijan vastuullisuudesta, sekä siitä, onko ylistäminen vai katuminen soveliasta. Vaikka historioitsijan tehtävänä ei nähtäisi arvoarvostelmien tekemistä, niin historioitsijoiden yhtenä mahdollisena tehtävänä on hankkia historiallista tietoa arvoarvostelmia tekeville henkilöille.²⁰

Kontrafaktuaalien ongelmia

Kontrafaktuaalien käyttöä historiantutkimuksessa koskee samat ongelmat, kuin muita teorioita kausaatiosta. Merkittävinä ongelmina voidaan pitää muun muassa transitiivisuutta (jos a aiheuttaa b:n, ja b aiheuttaa c:n, niin aiheuttaako a c:n?), korvaamista²¹, puuttuvia syitä sekä syyn ja ehdon erottamista.²² Näiden lisäksi historiantutkimukseen sisältyy muitakin ongelmia. Näistä yksi on historiantutkimuksen yleinen ongelma eli anakronismit. Etenkin silloin, kun pohditaan tietyn historiallisen toimijan mahdollisia vaihtoehtoja kyseessä olevassa tilanteessa, anakronismien käyttö voi olla hyvinkin huomaamatonta. Rajan vetäminen siihen, milloin tutkija käsittää toimijan mahdollisuudet anakronistisesti ja milloin taas historialliseen aikaan oikein suhteutettuna, on hyvin vaikeaa.²³ Etenkin sellaisessa tilanteessa, jossa tapahtumasta ei ole säilynyt kuin muutamia fragmentteja, on toimijoiden mahdollisuuksien arviointi hyvin haastavaa, eikä mahdollisesti kovin hedelmällistä historiantutkimuksen kannalta. Kontrafaktuaalista historiankirjoitusta voidaankin pitää presentistisenä, koska se vaikuttaa olevan sidottu nykyhetken käsitykseen siitä, mikä on ollut mahdollista kyseessä olevassa ajassa.²⁴

Heikkoutena kontrafaktuaalisissa historianesityksissä on esiintynyt valtavien muutoksien selittäminen yksittäisistä, ja usein triviaaleista, asioista johtuviksi. Vaikka voikin olla vaikeaa osoittaa se, etteikö jokin triviaali asia voisi olla valtavien seurauksien takana, niin triviaalin asian osoittaminen perimmäiseksi syyksi tapahtuneelle, on yhtä vaikeaa.²⁵ Edellä mainittu presentismi voi kuitenkin tarjota perusteen sille, miksi tiettyjä asioita pidetään triviaaleina: niitä pidetään sellaisina, koska ne suhteutetaan jo oletettuun aktuaaliseen historiaan, sekä siellä vallitseviin oletettuihin kausaalisuhteisiin. Asioiden tarkastelu nykyhetkestä käsin on luonut oletetun aktuaalisen historian avulla viitekehyksen tapahtumille. Koska tiettyä tapahtumaa pidetään tässä oletetussa aktuaalisessa historiassa yhtenä ehdoista tapahtuneelle, niin sen asettaminen perimmäiseksi syyksi vaikuttaa erikoiselta. Tämän presentismin luoman viitekehyksen vuoksi en usko, että tällöin voidaan päätellä sitä, etteikö jokin triviaalina pidetty tapahtuma voisi olla syy seurauksella, eikä myöskään sitä, että jokin triviaalina pidetty asia olisi merkittävä myöhemmälle tapahtumalle.

Myös kysymys siitä, mikä kontrafaktuaaleista pitää valita ja millä perustein, vaikuttaa vaativan selvennystä. Lewisin näkemys oli, että kontrafaktuaaleista pitää valita se, joka on lähin aktuaaliseen maailmaan verrattuna. Tämä on kuitenkin ongelmallista, koska erilaiset kontrafaktuaalit voivat olla enemmän tai vähemmän samankaltaisia aktuaaliseen maailmaan verrattuna riippuen pragmaattisesta näkökohdasta ja kontekstista.²⁶ Historiantutkimuksessa aktuaalisen maailman ajatellaan olevan aktuaalinen historia, mikä on kuitenkin postmodernismin myötä vaihtunut kaikkea muuta kuin yhdeksi ja varmasti todelliseksi kuvaukseksi menneestä. Tällöin kontrafaktuaalien vertailun kiinnekohta on lähtökohdiltaan epämääräinen, jolloin kontrafaktuaalien valinta joutuu jo lähtökuopissaan ongelmiin. Vertaaminen aktuaaliseen historiaan onkin episteemisesti mahdotonta.²⁷

Pohdintaa

Edellä esiteltyjen kontrafaktuaalien käytön puolesta ja vastaan esitettyjen seikkojen lisäksi on tarpeellista huomioida vielä muutamia asioita. Yksi koskee tapaa tarkastella tapahtumaa, joka on valittu muutoksen kohteeksi. Vaikuttaa siltä, että tapahtuma ikään kuin “irrotetaan” aktuaalisen maailman kausaalihistoriasta ja sitä tarkastellaan itsenäisenä tapahtumana. Voidaanko tällöin aktuaalista historiaa käyttää kontrafaktuaalisen seurauksen kehityskulun seuraamiseen? Determinismin vallitessa aiemmat tapahtumat määrittävät myöhemmät tapahtumat, jolloin kyseessä olevasta tapahtumasta ajallisesti myöhempien tapahtumien ei voida olettaa tapahtuneen samalla tavoin, kuin ne tapahtuivat aktuaalisessa historiassa.

Kontrafaktuaalisen tarkastelun lähtökohtana vaikuttaakin mahdollisesti olevan implisiittinen oletus ceteris paribus -ehdosta: kaikki tapahtuman b (esimerkiksi Ferdinandin murha) lähellä olevat tapahtumat pysyvät muuttumattomina, kunnes b on muutettu (esimerkiksi Ferdinandia ei murhattu). Tämän jälkeen siirrytään tarkastelemaan b:n läheisimpiä tapahtumia, eli niitä tapahtumia mihin b ensiksi vaikuttaa. Jos tämä näkemys vastaa tutkijoiden tapaa tarkastella kontrafaktuaalisia tapahtumia, niin sekä ehto että kontrafaktuaalien käyttö on problemaattinen determinismin kannalta. Ongelma voidaan esittää seuraavasti: oletetaan kolme tapahtumaa a, b ja c, jotka tapahtuvat ajallisesti järjestyksessä a,b ja viimeisenä c. Jos pohditaan b:n vaikutusta c:hen silloin, jos b:tä ei olisi tapahtunut, niin tätä ei voida tehdä ilman muutosta myös a:han, koska aiemmat tapahtumat määrittävät myöhemmät tapahtumat. Kun tämä näkemys siirretään historian tarkasteluun, niin ongelmaksi muodostuu myös rajauksen tekeminen edeltäviin tapahtumiin: mitkä kaikki edeltävät tapahtumat tulee myös muuttaa, jotta voidaan tarkastella yhden valitun tapahtuman aiheuttamaa muutosta seuraukseen? Huomioitavaa tässä on se, että ongelma vaikuttaa ilmeiseltä silloin, jos todellisuudessa tulkitaan vallitsevan universaali determinismi: tällöin vaikuttaisi tapahtuvan niin, että kaikki edeltävät tapahtumat on otettava tarkastelun kohteeksi. Ongelma ei mahdollisesti ilmene yhtä vakavana ilman oletusta universaalista determinismista. Edellä esitetyt ongelmat vaikuttavat nähdäkseni myös Megillin tekemään jakoon rajoitettuihin ja ylitsevuotaviin kontrafaktuaaleihin. Aktuaalisesta menneisyydestä ei voida löytää vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, koska oletettavaa on, että myöskin vaihtoehtoiset mahdollisuudet ovat erilaiset silloin, jos tiettyyn seuraukseen johtaa jokin toinen syy, kuin se, jonka aktuaalisessa historiassa oletetaan johtaneen seuraukseen. Tällöin peruste rajoitettujen kontrafaktuaalien käytölle on ongelmallinen.

Edellä mainittujen ongelmien lisäksi pitäisin tapahtuman negaation tulkintaa ongelmallisena kontrafaktuaalien luomisen kannalta. Jos kyseessä on esimerkiksi lause “Jos Sarajevon laukauksia ei olisi tapahtunut, niin ensimmäinen maailmansota ei olisi syttynyt”, niin voidaan kysyä, mikä lauseen etujäsenen negaatio on? Voidaanko sen ajatella tapahtuvan eri aikaan tai eri paikassa, vai oletetaanko ettei mitään tapahtunut? Mikä näistä valitaan? Onko jokin näistä luonnollinen valinta? Ilman selvennystä negaation merkityksestä ja muista kausaalisesti relevanteista tapahtumista, joudutaan tarkastelemaan mahdollisia muita vaihtoehtoja hyvin laajasti. Voidaan hyvinkin olettaa, että intuitiiviset oletukset keskustelijoiden välillä vaihtelevat, jolloin ilman negaation merkityksen selventämistä keskustelijat voivat olettaa tyystin erilaiset kuvaukset kontrafaktuaaleista.

Viimeisenä asiana haluaisin huomioida kontrafaktuaalisia historianesityksiä koskevan moraalisen ongelman. Kontrafaktuaalisia rakenteita voidaan myös käyttää arveluttavasti, jolloin niillä pyritään korostamaan kauhukuvia historiasta, joiden tulkitaan sopivan kuvaamaan nykyaikaa. Esimerkkinä voi olla nykyajan tapahtumien näkeminen samanlaisina, kuin hetket ennen toisen maailmansodan alkua. Vaikkakin tietyn henkilön mielestä tilanne voi vaikuttaa tältä, niin tällaisten näkemysten levittäminen on eettiseltä kannalta kiinnostavaa: voidaanko tällaisen vertauksen tekemistä pitää varoituksena vai paniikin levittämisenä? Onkin tärkeää huomioida myös se, mikä on kontrafaktuaaleja käyttävän historioitsijan motiivi esittämilleen mahdollisuuksille.

Lopuksi

Mahdollisten muiden vaihtoehtojen pohtiminen on hyvin inhimillistä toimintaa, joten sillä soisi olevan osansa myös historiantutkimusta. Ajatus siitä, että väitettäessä jonkin olevan tapahtuman syy, niin samalla myös todetaan, ettei tämä seuraus olisi tapahtunut ilman syytä, vaikuttaa mielekkäältä. Tämän ajatuskaavan ongelmana on mahdollisesti oletus siitä, että seurauksen syynä on aina yksi todellinen syy. Osa historiasta käsittelee ihmisten toimintaa menneisyydessä, joten voisi olettaa, että aiemmin eläneiden ihmisten elämä on ollut yhtä monitulkintaista ja monimutkaista kuin nykyinen elämä. Yhden todellisen syyn valinta vaikuttaakin elämän monimutkaisuuden karkealta yksinkertaistamiselta.

Vaikkakin rajausten tekemisen ongelma vaikeuttaa tiedon hankintaa ja asettaa skeptisismin luoman varjon historiallisen tiedon ylle, niin silti uskon, että muiden mahdollisten tapahtumien tarkastelu voi olla hedelmällistä. Tarkastelun mahdollinen hyöty sijoittuu ennemminkin historiantutkijan herkkyyteen huomioida tapahtumiin mahdollisesti vaikuttavia asioita. Muiden mahdollisten vaihtoehtoisten tapahtumien tarkastelu voi auttaa nostamaan esiin sekä historiantutkijan että aikalaisten ennakko-oletuksia ihmisestä, yhteisöstä, historiasta ja luonnollisuudesta osana kausaatiota. Tämän onnistuminen kuitenkin edellyttää tutkijan ja aikalaisten sanottujen sekä sanomatta jääneitten anakronististen käsitysten huolellista arviointia.

Lähteet

Black, Jeremy (2015), Other Pasts, Different Presents, Alternative Futures, Bloomington: Indiana University Press.

Donnelly, Mark & Norton, Claire (2011), Doing history, London: Routledge.

Kaye, Simon J. (2010), “Challenging Certainty: The Utility and History of Counterfactualism”, History and Theory 49, 38-57.

Lähteenmäki, Ilkka (2016), “Kontrafaktuaalinen historia – mahdollisuus, ilmiö, harhaoppi?”, teoksessa Väyrynen & Pulkkinen (toim.), Historian teoria: lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan, Tampere: Vastapaino, 171–206.

Megill, Allan (2007), Historical Knowledge, Historical Error: a contemporary guide to practice, Chicago: The University of Chicago Press.

Nolan, Dylan (2013), “Why historians (and everyone else) should care about counterfactuals”, Philosophical Studies 163 (2), 317–335.

Tucker, Aviezer (2009), “Causation in historiography”, teoksessa Tucker, Aviezer (toim.) A Companion to the Philosophy of History and Historiography, Chichester: Blackwell Publishing, 98–108.

Tucker, Aviezer (toim.) (2009), A Companion to the Philosophy of History and Historiography, Chichester: Blackwell Publishing.

Weinryb, Elazar (2009), “Historiographic Counterfactuals”, teoksessa Tucker, Aviezer (toim.) A Companion to the Philosophy of History and Historiography, Chichester: Blackwell Publishing, 109–119.

Väyrynen, Kari & Pulkkinen, Jarmo (toim.) (2016), Historian teoria: lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan, Tampere: Vastapaino.

Väyrynen, Kari & Pulkkinen, Jarmo (2016), “Johdanto”, teoksessa Väyrynen, Kari & Pulkkinen, Jarmo (toim.), Historian teoria: lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan, Tampere: Vastapaino, 7–14.

---

1. Lähteenmäki 2016, 180.
2. Donnelly & Norton 2011, 100.
3. Väyrynen & Pulkkinen 2016, 10.
4. Nolan 2013, 318.
5. Lähteenmäki 2016, 191.
6. Megill 2007, 151.
7. Megill 2007, 152–153.
8. Lähteenmäki 2014, 184.
9. Black 2015, 19.
10. Kaye 2010, 38.
11. Nolan 2013, 320.
12. Nolan 2013, 320.
13. Nolan 2013, 321.
14. Nolan 2013, 321.
15. Nolan 2013, 322.
16. Black 2015, 4.
17. Nolan 2013, 324–325.
18. Nolan 2013, 326.
19. Nolan 2013, 330–331.
20. Nolan 2013, 331–333.
21. Esimerkkinä voi toimia seuraava tilanne, jossa henkilöt A ja B yrittävät murhata henkilön C, ja henkilö B ampuu vain siinä tapauksessa, jos henkilö A ei ammu tai ampuu ohi. A ampuu ja murhaa C: n. Jos A ei olisi ampunut C:tä, niin B olisi ampunut. Tilanteessa ei kuitenkaan ole kontrafaktuaalista riippuvuutta, koska jos A ei olisi ampunut C:tä, niin C olisi kuollut kuitenkin, koska B olisi ampunut hänet. (Weinryb 2009, 112-113.)
22. Weinryb 2009, 112.
23. Weinryb 2009, 116.
24. Lähteenmäki 2016, 198.
25. Lähteenmäki 2016, 188–189.
26. Tucker 2009, 102–103.
27. Lähteenmäki 2016, 181.