Esseessä tarkastellaan roomalaista siviilioikeutta tasavallan aikana, jolloin roomalaiseen oikeuteen kehitettiin sen keskeiset käsitteet, opit ja oikeudenkäyntimenettelyt. Tasavallan aika alkaa kuningasajan loputtua 509 eaa. ja päättyy Augustuksen vallan kasvuun 30/27 eaa. Esseen alussa käsitellään siviilioikeuteen sisältyviä tärkeimpiä käsitteitä, jonka jälkeen tarkastellaan oikeusjärjestelmän sosiaalista ulottuvuutta tasavallan ajalla.

Oikeudellisista teksteistä tulee muistaa se, että ne ovat aina tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja, jolloin niiden tehtävänä on vastata juuri kyseisen ajanhetken ongelmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että aiemmat lakitekstit ovat vanhentuessaan hävinneet joko kokonaan tai uudemmat lakitekstit ovat korvanneet vanhat sisällyttämällä ne osaksi uudempaa lainsäädäntöä. Tällä on vaikutusta siihen, kuinka paljon oikeudellista tietoa on säilynyt antiikista. Myöhemmin luodut kokoomateokset ovat säilyttäneet osan varhaisemmista antiikin lainsäädännöllisistä dokumenteista ja oikeustieteilijöiden kommentaareista. Suurin osa tiedostamme roomalaisesta oikeudesta on peräisin keisari Justinianuksen (527–565 jaa.) ajalla kirjoitetusta lakikokoelmasta Corpus iuris civilis.

Roomalaisen siviilioikeuden pääpiirteet

Roomalainen oikeusjärjestelmä jaetaan kahteen osa-alueeseen: siviilioikeuteen ja julkisoikeuteen. Siviilioikeus (lat. ius civile) keskittyi oikeudellisen toiminnan käsitteeseen (lat. actio). Tämä jakaantui kahteen osa-alueeseen perustuen siihen, mitä oikeudellista tekijää yksityishenkilö loukkasi: yhtenä oli in rem, joka liittyi ruumiillisiin seikkoihin ja oikeuksiin, sekä toisena in personam, joka liittyi sitoumuksen rikkomiseen tai vahingonkorvausoikeuteen. Huomattava osa roomalaisesta oikeudesta käsitteli sitä, miten kansalainen saisi toteutettua oikeuksiaan suhteessa heihin, jotka olivat rikkoneet kyseistä kansalaista. Julkisoikeutta (lat. ius publicum) ei Rooman valtakunnassa selkeästi ja muodollisesti määritelty. Siihen sisältyi rikosoikeus (rikoksen kohdistuessa yhteisöön) sekä valtiomuotoa koskeva lainsäädäntö. Julkisoikeus käsitteli yhteisön jaettuja etuja. 

Siviilioikeus perustui neljään oikeuslähteeseen¹: maantapaan, kahdentoista taulun lakeihin, legis actiones -prosessiin ja lainsäädäntöön. Siviilioikeus sai vaikutteita yhtäältä maantapaan sisältyvästä patria potestas käsityksestä, jonka mukaan perheenpäällä oli rajaton yksityisoikeudellinen valta (lat. ius vitae necisque) muihin perheenjäseniin nähden ja toisaalta esi-isien tavasta (lat. mos maiorum), joka oli roomalaisten kunnioittama perinnäistapa. Kahdentoista taulun lait (lat. leges duodecim tabularum) oli kymmenmiehisen toimikunnan (lat. decemviri) laatima kaksiosainen lakikokoelma vuosilta 451–450 eaa. Perusta näiden lakien laatimiselle saattoi olla plebeijien pyrkimys saada parannettua heidän sosiaalista asemaansa yhteiskunnassa. Kahdentoista taulun lait koskettivat roomalaisten elämän tärkeimpiä osa-alueita, eli orjuutta, vapautta, perhettä, omaisuutta, taloutta ja yhteiskuntaa. Lakikokoelma ei ole kokonaisuutena säilynyt.

Lainsäädäntö jaettiin lakeihin (lat. leges), jotka olivat joko Rooman kansalaisten kokouksissa säätämiä päätöksiä tai plebiscitumissatehtyihin päätöksiin. Jälkimmäinen oli kansantribuunin kokoonkutsuman, plebeijeistä muodostuvan, kokouksen tekemä päätös, joka koski alkujaan vain plebeijejä, mutta vuodesta 286 eaa. lähtien kaikkia. Tasavallan ajalla senaatin virkamiesten ohjeeksi tekemällä päätöksellä (lat. senatusconsultum) ei ollut lainvoimaa, vaikka senaatin pysyvän arvovallan (lat. auctoritassenatus) vuoksi sitä oli vaikea vastustaa. Lait, tai kumpaakin osapuolta sitova sopimus (lat. lex), jaettiin lexprivataksi, joka oli yksityishenkilöiden välinen sopimus ja lexpublicaksi. Jälkimmäinen erosi lexprivatasta siinä, että näiden sopimusten solmimisessa tuli olla mukana valtiota edustava virkamies. Lexpublica oli osa roomalaista oikeusjärjestelmää (lat. ius) ja se jakaantui kahteen tyyppiin, joista ensimmäinen on lexrogata, joka on kansankokouksen virkamiehen ehdotuksesta hyväksymä laki. Virkamies esitti näissä tapauksissa yhteisymmärryksessä senaatin kanssa kansankokoukselle lain täsmällisen sanamuodon (lat. rogatio), jonka kansankokous saattoi vain hyväksyä tai hylätä muutoksitta. Kansantribuuni saattoi puuttua tässä vaiheessa säätämisprosessiin. Virkamies ilmoitti äänestyksen jälkeen tuloksen ja huolehti lain julkistamisesta. Tämä tehtiin tarkoin määrätyssä muodossa (lat. publicatio), jonka jälkeen laki tuli voimaan. Lexpublican toinen tyyppi oli lexdata, joka tarkoitti riittävällä vallalla varustetun virkamiehen itsenäisesti säätämää lakia.

Roomalaiseen prosessioikeuteen² sisältyy legisactiones, joka oli hyvin tarkasti määritelty varhainen oikeudenkäynnin muoto. Väärien sanojen käyttö ja väärä sanajärjestys saattoivat estää oikeuksien toteutumisen. Tasavallan loppua kohden oikeuskaavat (lat. formula) olivat tulleet tärkeimmäksi rakenteelliseksi osaksi yksityisoikeutta, ohittaen tärkeydessään legisactionesin. Formulaprosessi oli käytössä myöhäisestä tasavallan ajasta aina varhaiseen keisariaikaan asti. Formulaprosessi mahdollisti oikeudellisen kamppailun osapuolten välillä preetorin³ (lat. praetor) avustuksella. Näissä neuvoteltiin oikeudellisen ongelman tarkasta muodostamisesta, mihin tämän jälkeen tuomari tai tuomarit antoivat päätöksen. Formulaprosessin tärkeyteen vaikutti toisella vuosisadalla hyväksytty Aebutianalainen laki⁴ (lat. lex Aebutia de formulis). Formulaprosessi ja legisactiones olivat hetken aikaa yhtäaikaisesti käytössä, mutta Aebutianalaisen lain käyttöönoton myötä legisactiones hävisi käytöstä. Merkittävää formulaprosessissa oli se, että yksityisoikeudellinen kanne jaettiin kahteen osaan. Ensimmäiseksi preetorin oikeusistunnossa (lat. in iure) käsitteellistettiin oikeuskaavan avulla kyseinen ongelma. Toisessa vaiheessa (lat. apud iudices) asia käsiteltiin tuomarin (lat. iudex), muutamien sovintotuomarien (lat. recuperatus) tai suuren tuomareiden ryhmän (lat. centumviri) edessä. Tuomareiden tekemän päätöksen jälkeen vastaajalla tai kantajalla ei ollut valitusoikeutta tuomiosta.

Avuksi selventämään siviilioikeutta luotiin virkamiesten, etenkin preetoreiden edikteistä, johdettu ius honorarium. Kahden preetorin (lat. praetor urbanus & praetor peregrinus⁵) tehtävinä oli toimia yksityisoikeudellisten kiistojen tuomareina. Yksityisoikeudellisista kiistoista ainoastaan kauppaoikeudelliset kiistat kuuluivat ediilien käsiteltäviksi⁶. Vaikka preetoreilla ei ollut tuomiovaltaa oikeudellisiin kiistoihin, niin he pystyivät päättämään sen, otetaanko kanne ylipäätään tuomioistuinkäsittelyyn vai ei. Preetorit päättivät myös anomusten määristä. Preetorien lainkäytön kannalta merkityksellistä oli heidän virkakautensa alussa esittämä edikti (lat. edictumperpetuum), jossa he julkistivat ne periaatteet, joita aikoivat viranhoidossaan noudattaa. Iushonorariumin valtaa heikennettiin vuoden 67 eaa. säännöksellä, jonka mukaan preetoreiden tuli julkaista noudattamansa säännöt heti virkakauden alussa ja he sitoutuivat noudattamaan niitä koko virassaoloajan.

Siviilioikeus yhteiskunnassa

Roomalaisesta siviilioikeudesta on muistettava se, että kiistat niin omaisuudesta kuin jäämistöstä olivat kiistoja samaan sosiaaliseen asemaan kuuluvien ihmisten välillä. Ihmisen sosiaalinen asema yhteiskunnassa oli hyvin merkittävä tekijä oikeudellisessa mielessä: korkeampi asema toi oikeuksia ja velvollisuuksia. Vähitellen kaikki eri sosiaaliset asemat määriteltiin oikeuksien näkökulmasta. Näihin sosiaalisiin asemiin kuuluivat mm. vapaa, vapautettu, orja, kansalainen ja sotilas. Syynä näiden eri asemien oikeudelliseksi määrittämiseksi oli se, että ihmiset siirtyivät sosiaalisista asemista toisiin, jolloin oikeudellisesti oli tärkeää olla yhteisesti hyväksytty sekä tiedostettu käsitys asemien rajoista ja tavoista siirtyä asemasta toiseen.

Roomalainen oikeus erosi muista antiikin oikeusjärjestelmistä siinä, että se oli muihin verrattuna yksityiskohtaisempaa ja Rooman valtakunnan alueella käytetty oikeus oli yhtenäinen. Esimerkiksi jokainen kreikkalainen kaupunkivaltio loi itsenäisesti omat lakinsa. Kreikkalainen ja roomalainen oikeus erosivat myös tavalla, miten lait oli kirjattu ylös. Kreikkalaisista kaupunkivaltioista esimerkiksi Ateenassa lait oli kirjoitettu arkikielisellä kreikalla, kun taas roomalaisten kirjoittamat lait sisälsivät satojen vuosien takaisia arkaismeja. Tästä huolimatta roomalainen oikeus oli muuntautumiskykyisempi ja pystyi kehittymään kreikkalaista paremmin.  Syynä tähän ovat tulkinnalliset kommentaarit, joita niin papit, juristit kuin myös virkamiehet kirjoittivat. Roomalainen oikeusjärjestelmä sai myös vaikutteita kreikkalaisesta maailmasta, joista esimerkkinä on kreikkalaisen oikeusfilosofian merkitys oikeuden käsitteen määrittelyssä: oikeudella tulkittiin olevan opettava tarkoitus. Tällainen näkemys oli vallalla tasavallan ajalla ja etenkin Marcus Tullius Ciceron (106–43 eaa.) jälkeen.

Alkujaan oikeusjärjestelmä roomalaisessa yhteiskunnassa oli pappien yksityisomaisuutta, eikä oikeuden ja muun uskonnollisen tiedon välillä välttämättä tehty selkeää eroa. Oikeudellinen tietämys oli pitkään johtavan eliitin hallussa ja klienttijärjestelmässä suojelijan (lat. patronus) tehtäviin kuului lakineuvojen antaminen alustalaiselleen (lat. cliens). Lakituntemusta jaettiin eliitin sisällä ja vasta keisariajalla kehittyi institutionaalisempi oikeudellinen koulutus. Se, kuinka paljon tasavallan ajalla kukin eliitin jäsen omasi lakituntemusta, riippui esimerkiksi siitä sattumanvaraisesta tekijästä, oliko lähipiirissä sellaisia henkilöitä, jotka olivat kiinnostuneita oikeudesta. Toinen tekijä oli se, että kuinka kiinnostunut henkilö oli käyttämään hyödyksi hänelle tarjoutuvia mahdollisuuksia, kuten syyttäjänä toimimista tai oikeudellisen avun tarjoamista.

Tasavallan aikana valtakunnassa toimi lainoppineita (lat. iurisconsultus). Heidän tehtäviinsä kuului lakiavun antaminen vastaamalla oikeudellisiin kysymyksiin (lat. respondere), oikeudenkäynneissä avustaminen (lat. agere) ja laillisten dokumenttien laatiminen (lat. cavere). Toinen oikeudenkäynneissä keskeinen henkilö oli asianajaja, joka toimi pääasiallisena puhujana oikeudenkäynnissä. Tasavallan ajalla puhetaitoja oli tarvittu niin kansankokouksissa kuin myös senaatin istunnoissa. Pysyvien tuomioistuimien (lat. quationes perpetuae) kehittymisen myötä vuonna 149 eaa. puhetaidoilla oli suurempi vaikutus tuomioistuimissa. Oikeudenkäynnit saivat enenevässä määrin poliittista merkitystä, koska syytettyinä olevat henkilöt olivat usein merkittäviä aristokraatteja, joiden poliittinen ura saattoi loppua tuomioon. Vaikka kenellä tahansa ei ollut lupaa astua korokkeelle ja esittää puheita, niin kansalaisten vapaa pääsy yleisöksi tuomioistuinkäsittelyihin kasvatti näiden istuntojen poliittista merkitystä. Asianajajilla ei periaatteessa ollut lupaa vaatia maksua tehtävästään, vaan heidän tuli toimia hyvästä tahdosta.

Lopuksi

Nykypäivään säilyneet kirjalliset dokumentit antavat vain hyvin kapean kuvan siitä, minkälaista oikeudellinen toiminta on ollut antiikin Roomassa. Kirjoitetut oikeuspuheet valottavat hieman näkemystämme oikeudenkäynneistä ja niitä on säilynyt myöhäiseltä tasavallan ajalta yli kaksikymmentä. Näitä oikeushistorioitsijat pitävät kuitenkin ongelmallisina lähdemateriaaleina seuraavista syistä: Ensinnäkin säilyneet puheet eivät ole täsmällisiä kopioita pidetyistä oikeuspuheista. Toiseksi puheet ovat oikeudessa syytettyinä tai puolustettuina olevien henkilöiden edustajien laatimia. Kolmanneksi puheiden tehtävänä oli ennemminkin vaikuttaa kansalaisista muodostettuihin valamiehistöihin, jotka eivät olleet ammattimaisia lakimiehiä. Viimeiseksi puheiden tarkoituksena oli puolustaa edustajien asiakkaiden etuja, eikä niinkään esittää oikeudellista oppia. Näistä huolimatta ne antavat kuitenkin kiinnostavan häivähdyksen siitä, millaista oikeudellinen toiminta oli Rooman valtakunnassa.

Lähteet

Alexander, Michael C. (2006), ”Law in the Roman Republic”, A Companion to the Roman Republic, toim. Nathan Rosentein & Robert Morstein-Marx. Malden, MA: Blackwell Pub., 236–255.

Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena (2015), Antiikin käsikirja. Keuruu: Otava.

Harries, Jill (2010), ”Law”, The Oxford Handbook of Roman Studies, toim. Alessandro Bachiesi & Walter Scheidel. Oxford: Oxford University Press. 638–650.

Meyer, Elizabeth A. (2009), ”Law”, Companion to ancient history, toim. Andrew Erskine. Chichester, UK; Malden, MA: Wiley-Blackwell, 520–530.

Riggsby, Andrew M. (2015), ”Roman Legal Education”, A Companion to Ancient Education, toim. W. Martin Bloomer. Chichester: John Wiley & Sons, Inc, 444–451.

---

1. Oikeuslähteillä tarkoitetaan niitä lähteitä, joista oikeussäännöt ovat löydettävissä. Lähteet, niin antiikissa kuin myös nykypäivänä, voivat olla kirjoitettuja tai kirjoittamattomia.
2. Prosessioikeus tarkoittaa yhtä oikeusjärjestyksen osa-aluetta, jossa kuvaillaan oikeudenkäyntimenettelyä ja oikeuksien täytäntöönpanoa.
3. Preetorin päätehtävänä oli oikeudenkäyntien hoitaminen. Plebeijit pääsivät preetorin virkaan vasta 337 eaa.
4. Koko nimeltään: Aebutianialainen laki koskien yksityistentekojen oikeudellista muotoa.
5. Praetor urbanus käsitteli kansalaisten välisiä riita-asioita ja praetor peregrinus käsitteli kansalaisten ja ulkomaalaisten tai pelkästään ulkomaalaisten välisiä riita-asioita.
6. Ediilien tehtäviin kuului myös huolehtia torikaupan, julkisten rakennusten, katujen ja yleisen järjestyksen hoidosta, sekä juhlista, kisoista ja näytännöistä.